Poliisi käveli jo seurahuoneen nurkalle päin hyvillään siitä, että oli saanut hauskan puolituntisen kesken yksitoikkoista virantoimitustaan.
— Kiitos itsellesi, sanoi Lauri Saksman Matti Luonnolle, heidän kävellessään rinnakkain palotornin raunioille päin. — Sinä hoidat tehtäväsi erinomaisesti.
— Vaikealta tämä tosin minusta vähän tuntuu, sanoi luonnonihminen, tavoittaen sauvallaan takkuista koiraa, joka oli hiipinyt hänen lähelleen silminnähtävästi pahoissa aikeissa.
— Niin, kyllähän sen arvaa, sanoi rakennusmestarien vallanperillinen. — Mutta jos koettaisit kestää vielä vähän aikaa, niin minä luulen, että me pääsemme voitolle.
— Kylläpä tätä silti kestää, kun niikseen tulee — mitäpä minusta väliä…, sanoi luonnonihminen. — Mielellänihän minä teen tämän pienen palveluksen hyville ystäville, jotka aina ovat minua auttaneet. Se minua vain vähän peloittaa, jos viranomaiset puuttuvat asiaan.
— Ole huoleti! Mitä se viranomaisiin kuuluu, jos sinä olet korviasi myöten rakastunut — hihii — kun et kerran kenellekään mitään pahaa tee! Ja jos joku syrjäinen, viranomainen tai kuka tahansa yrittää sekaantua asiaan, niin onpa sinulla mahtavia liittolaisia ja auttajia: kauppias Jaakkola, joka on oikeastaan sangen tanakka mies, isäukko sekä hänen kauttaan kaikki rakennusmestarit, ja ennen kaikkea yleinen mielipide, kuten juuri huomasit. Pari samanlaista juttua vielä kuin tuo äskeinen, niin kyllä Anna Kristina Svebeliuksen ja hänen rakkaan sisarensa niskat nöyrtyvät.
— Minä teen parhaani, lupasi luonnonihminen.
— Herrat on siis näyttelijä, sanoi rakennusmestari Illikainen punatukkaiselle. — Minun nimeni on Illikainen, rakennusmestari Raafael Illikainen.
Ja hra Illikainen puristi voimakkaasti näyttelijän kättä.
— Minun nimeni on vain Jassi Muttonen, sanoi punatukkainen. —
Näyttelijä Jassi Muttonen. Mutta sallikaa minun esittää johtaja
Cangastus, c-kirjain alussa — mihinkäs se nyt hävisikään?