Johtaja Cangastus löytyi kuitenkin aivan läheltä. Hän vain haastatteli kadunkulmassa avopäin, kädet housuntaskussa seisovaa Kalle Kannasta, saadakseen tältä lähempää valaistusta äskeisen kohtauksen ymmärtämiseksi.
Johtaja Cangastus antoi esitellä itselleen rakennusmestari Raafael Illikaisen, ja viimemainittu kunnon mies ylisti itseään onnelliseksi rohjettuaan pyytää kiertueen molemmat johtajat, sekä taiteellisen että taloudellisen, vaatimattomalle illalliselle seurahuoneelle — pyyntö, johon uudet tuttavamme suhtautuivat erittäin suopeasti.
Me emme tiedä, mitä kaikkea seurahuoneella sinä iltana puhuttiin, päätettiin, lausuttiin ja laulettiin, mutta sen me kumminkin tiedämme, että kun ajuri Tiihonen puoli kahden aikaan yöllä kuuli kadulta tavallista kovempaa ääntä ja unentohjakkeisena kurkisti ulos ikkunasta, näki hän rakennusmestari Illikaisen laskettelevan täysin purjein, vaikkakin hieman epävarmoin askelin, keskellä katua, toisessa käsikoukussaan pieni, punatukkainen ja ontuva henkilö, joka melusi hirveästi, ja toisessa käsipuolessaan laiha, pitkänenäinen ja pitkätukkainen mies, joka juuri ajuri Tiihosen asunnon kohdalla kohotti vasemman kätensä kohti taivasta ja huusi jotain, josta Tiihonen ei oikein saanut selvää. Tämän kolmivaljakon jäljessä asteli, ei rinnakkain, ei riveissä eikä ryhmissä, vaan peräkkäin, hanhenmarssissa, kymmenkunta yhdistyksen arvokkainta jäsentä paljain päin, niin juhlallisin ja arvokkain askelin, kuin heidän jonkinverran heiluva tilansa vain salli, ja laulaen hitaassa tahdissa:
"Eipä meittiä
Ei piru saa…"
— Häpeemättömät, kun laulavat virsiä humalapäissään! murahti ajuri Tiihonen, joka oli pohjaltaan vakava mies, ja painautui jälleen vuoteeseensa.
Kulkue jatkoi matkaansa rakennusmestari Illikaisen talon portille.
Siinä otettiin yhtä hellät kuin äänekkäätkin jäähyväiset, sillä kiertue
Cangastus & Muttonen oli saanut asunnon ja täysihoidon rakennusmestari
Illikaisen perheessä, ilmaiseksi tietystikin — järjestely, jota
parempaa kiertue varsinkaan rahastonsa tilaan katsoen ei voinut toivoa.
XIX
Seuraavana päivänä aamupäivällä ei kaupungissamme tapahtunut mitään mainittavaa, ellemme ota lukuun sitä, että rakennusmestari Retunen, joka oli kuulunut viimeöiseen saattueeseen, tavattiin varhain aamulla Sukkulan mummon kahvikojusta sikeässä unessa. Ellei Sukkulan mummo olisi ollut niin vanha, että olisi ikänsä puolesta sopinut Retuselle melkein isoäidiksi, niin olisi tämä ollut paha skandaali, mutta nyt ei, Sukkulan mummon yleisesti tunnettuihin hyveisiin ja suureen ikäeroon nähden, ollut jutussa mitään muuta hämärää kuin se, miten Retunen oli mummon kahvikojuun joutunut. Retusella itsellään ei siitä asiasta ollut kaukaisinta aavistustakaan, mutta hän piti kuitenkin mahdollisena, että hän oli erehtynyt ovissa, ja aikoessaan mennä kaupungin eteläpuolella olevaan kotiinsa olikin jotenkuten tullut menneeksi sisään kaupungin pohjoispuolella asuvan Sukkulan mummon kahvikojuun.
Sukkulan mummo oli ensin vihainen, aijai kuinka vihainen hän oli! Siitä nimittäin, että hän ja ukko Römpötti olivat saaneet laahata nukkuvaa Retusta, nettopaino 120 kg, halki kaupungin.
— Ja minä vielä haukuin Römpöttiä siitä, ettei hän lykännyt paremmin, kun se koju tuntui niin pahuksen raskaalta! huusi Sukkulan mummo toisille, ympärillä päivitteleville torimuijille.