Sitä enemmän olikin siis omansa kääntämään huomiota puoleensa ukko Grönberg, joka oli ilmestynyt rehtori Peranderin talon portille lakki uhmaavasti korviin asti painettuna, ja keskusteli siinä kiivaasti ainoan tyttärensä kanssa, joka seisoi tosin vain kolmen askeleen päässä hänestä, mutta kumminkin täysin turvallisena, sillä hän tiesi ehtivänsä paiskata portin lukkoon, jos isäukko yrittäisi äkillisellä hyökkäyksellä saada kadonneen lampaan haltuunsa.
— Sinä, sinä…! sanoi vaskiseppä nyrkkiään heristäen. — Sinä olet kaunis lapsi, sinä!
— Kenen on syy, että minun täytyi lähteä kotoa pois? kysyi tytär.
— Kenenkö?! hihkaisi vaskiseppä. — Vielä häntä puhuu!
— Älkää puhuko niin kovaan! pyysi tytär. — Ihmiset kuulevat.
— Kuulkoot, sanoi vaskiseppä, alentaen kuidenkin ääntään. —
Sittenpähän saavat tietää, millainen tytär minulla on.
— Niin, ja millainen isä minulla on, lisäsi tytär asian molemminpuoliseksi valaisemiseksi.
— Etkö sinä muista, mitä huoneentaulussa sanotaan lapsille… "Olkaa kuuliaiset vanhemmillenne kaikessa", tiedusteli ukko.
— Ja vanhemmille siinä sanotaan, että "te isät älkää yllyttäkö lapsianne vihaan", lisäsi tytär osoittaen siten olevansa tutustunut huoneentaulun muihinkin pykäliin.
— "Vaan kasvattakaa heitä kurituksessa ja herran nuhteessa!" täydensi ukko Grönberg kiireesti asianomaisen paikan.