— Luuletteko minua rosvoksi?! kuohahti hra Tuulonen.
Ei, ei suinkaan. Siivoojatar päinvastoin koetti saada hra Tuulosen vakuutetuksi siitä, että hänellä omasta puolestaan oli varsin korkeat käsitykset hra Tuulosen persoonasta, mutta pysyi kuitenkin yhä edelleen väitteessään, että matkustajat, joilla ei ole matkatavaroita, suorittavat maksun etukäteen.
— Mikäs tämä sitten on? kysyi hra Tuulonen, viitaten pieneen matkalaukkuunsa, mutta siivoojatar loi niin merkillisen katseen tuohon esineeseen, että hra Tuulonen punastui niskaan asti, kaivoi kukkaronsa ja maksoi kolme markkaa, yhden vuorokauden vuokran.
— Kauempaa en aio tässä pesässä viipyä, sanoi hän maksaessaan.
— Jaha, kiitos! sanoi siivoojatar ja läksi, mutta kääntyi ovessa ilmoittamaan:
— Ruokasali on tämän käytävän päässä, vasemmalla.
Herra Tuulonen katseli ympärilleen. Huone oli ikävän näköinen, ikkunaverhot tupakansavusta mustat, tuolipahaiset narisivat arveluttavasti ja seinäpaperit olivat parista paikasta halkeilleet. Näköala oli pihan puolelle. Pihalla oli rattaita, vesitiinuja, kumollaan olevia tyhjiä pakkilaatikoita ja olutkoreja ynnä muuta samanlaista sekatavaraa. Avonaisesta ikkunasta kantoi tuulenhenki sisään paistin ja sipulin käryä, ja savuisten ikkunaverhojen poimuihin oli sotkeutunut paarma tai ampiainen, joka pörisi siellä vimmatusti.
Nuori kirjailijamme, joka oli vaipunut surunvoittoisiin katselmuksiin, muisti paistinkärystä, ettei hän ollut syönyt vielä aamiaista. Hän pesi silmänsä, katseli henkeviä kasvojaan seinällä olevasta peilistä, joka vääristi ja muokkasi ne vielä henkevämmiksi, melkeinpä peloittaviksi, ja lähti sitten etsimään ruokasalia, jonka hän helposti löysikin käytävän päästä kuuluvan lasien ja lautasten helinän opastamana.
Suurehkossa, verrattain upeassa ruokasalissa aterioi osa kaupunkimme henkiseen ja rahaylimystöön kuuluja punakoita, hikisiä herrasmiehiä. Siellä, erään ikkunan luona olevan pöydän ääressä istui viskaalikin seurueineen. Herroilla oli pöydillä olevista mahtavista olutpuolikaspattereista päättäen enemmän jano kuin nälkä, mutta eihän se vuodenaikaan katsoen ollutkaan mikään ihme.
Kirjailija, jota vaivasi se kiinteä huomio, jota paikkakunnan alkuasukkaat hänelle ensin omistivat, astui nurkassa olevan yhteisen voileipäpöydän ääreen, hieroi valkoisia, lihavahkoja käsiään toisiaan vasten ja tarkasteli arvostelevasti voileipäpöydän laitoksia. Niitä vastaan ei hänellä ollut mitään muistuttamista, sillä alkuasukkaat olivat kyllä opettaneet ravintoloitsijan kohtelemaan heidän vatsojaan niille tulevalla arvonannolla ja huolenpidolla. Sitten hän latoi lautaselleen kunnioitusta herättävän määrän maukkaita ja ravitsevia ruokatavaroita, valitsi joutilaan pöydän, tilasi asiaankuuluvat ryypyt ja oluet ja alkoi ruokkia ruumistaan.