Viereisestä huoneesta kuului suljettujen ovien takaa myöskin lautasten ja haarukoiden kilinää, kovaa puheensorinaa, naurua ja tuolien kolinaa.
Äkkiä muut äänet vaikenivat, kuului vain matalaa mutinaa, kunnes sekin lakkasi, ja täten syntyneestä hiljaisuudesta puhkesi ilmoille jonkinlainen kvartettilaulu, koskapa siinä oli huomattavissa sekä ylempiä että alempia ääniä:
"Lö-kö-kö-kö Lökkönen,
Mö-kö-kö-kö Mökkönen
Läksivät laivalle, lai-lai-laivalle…"
Herra Tuulonen kuunteli tätä kaunista laulua ja katsoi sitten kelloa, joka oli vasta neljänneksen yli 11 aamupäivällä. Laulajat olivat siis ehtineet jo melkoisen pitkälle, vuorokauden aikaan katsoen.
— Mikä huone tuo on? kysyi hän tarjoilijattarelta.
Laiha ja laihuutensa lisäksi vielä ankarasti kureliiviin kiristetty tarjoilijatar, ensimmäinen ihminen tässä kaupungissa, joka oli kohdellut kirjailijaa hänelle kuuluvalla arvonannolla, vaikkakin ehkä hiukan liian tuttavallisesti herra Tuulosen mielestä (joka oli ottanut vasta kaksi ryyppyä), sanoi että viereinen huone oli pienempi ruokasali.
— Kutka siellä oikein laulavat? tiedusteli nuori mies senjälkeen otsaansa rypistäen.
— Rakennusmestarit tietysti! Rakennusmestarit aloittavat aamiaisensa syönnin aina kello yhdeksän aikaan, heti kun ravintola on avattu, ja alkavat laulaa puoli kahdentoista tienoissa.
— Olisipa hauska nähdä sellaisia herroja, sanoi kirjailija suvaitsevasti hymyillen. — Voinko minä jatkaa aamiaistani tuolla toisessa salissa?
— Se käy kyllä päinsä, sanoi tarjoilijatar.