Parin minuutin kuluttua oli palveleva neitonen kattanut hänelle pienen pöydän viereisen salin ovinurkkaan, ja pihviä syödessään oli kirjailijalla tilaisuus tarkastella sitä valittua ja äänekästä seuraa, joka kolmen yhteenliitetyn pöydän ääressä huoneen toisessa päässä oli aloittanut aikamoiset juomingit.
Pöydän päässä istui pitkä, luiseva, pitkäpartainen ukko, jonka sinipunertava kotkannenä loisti huomattavasti valkeata täysipartaa vasten. Parta ulottui liivin puoliväliin, paksujen, hopeisten kellonvitjojen kohdalle, antaen omistajalleen varsin arvokkaan, patriarkaalisen ulkonäön. Muut pöydän ääressä istujat olivat lihavia, punoittavia ja hikisiä keski-ikäisiä miehiä, jotka tuntuivat ehtineen kallistaa jo monta lasia, huolimatta siitä, että ravintola oli vasta kolmatta tuntia auki.
Aluksi eivät rakennusmestarit kiinnittäneet mitään huomiota uuteen tulokkaaseen. Mutta neljännestunnin kuluttua nousi kaikkein lihavin heistä, astui hiukan epävakaisin askelin herra Tuulosen luo, joka kateellisena oli kuunnellut juomaseuran kerskauksia rikkauksistaan, teki kumarrusta tarkoittavan liikkeen ja sanoi vähän sammaltaen:
— Anteeksi, nimeni on Retunen… rakennusmestari Retunen…
Herra Tuulonen nousi, vastasi tervehdykseen kohteliaasti, puristi herra
Retusen pehmeätä, hikistä kättä ja esitteli itsensä:
— Tuulonen, kirjailija.
Kuullessaan herra Tuulosen arvonimen näytti rakennusmestari Retunen tulevan mieluisasti yllätetyksi ja selitti kovasti anteeksipyydellen, että hänen tarkoituksensa oli ollut pyytää herra kirjailijaa samaan pöytään.
— Mutta mitä nämä toiset herrat…?
Toiset herrat, jotka olivat kuunnelleet keskustelua, ilmoittivat meluten herra Retusen esiintuoneen koko pöytäseuran yksimielisen ja hartaan toivomuksen.
Koska kirjailija Tuuloselle oli aina erittäin mieluista päästä rahakkaiden ja alkoholipitoisten juomien nauttimista harrastavien kansalaisten seuraan, niin ei hän tehnyt mitään esteitä.