Rakennusmestareilla puolestaan ei ollut katumisen syytä, sillä kun heidän melkoisesti rajoitettu pöytälauluvarastonsa oli lopussa, opetti kirjailija heille uusia, kerrassaan erinomaisia.
Mennessään kello yhden aikaan uimaan pysähtyi rehtori Perander seurahuoneen kohdalla kuuntelemaan pienemmästä ruokasalista lainehtivaa melua. Siellä veteli rakennusmestarikuoro äsken oppimaansa, sittemmin kansanlauluksi muuttunutta veisua:
"Eipä meittiä.
Ei piru saa.
Taivaassa meitill' on torpanmaa".
Ja bassot vakuuttivat möristen:
"Piru ei saa.
Ja eikähän se saa,
Kun taivaassa meitin on torpanmaa".
V
Jaakkola saapui tervehtimään vanhaa tuttavaansa ukko Saksmania.
Ukko Saksmania ei meidän tässä tarvitse tarkemmin esitellä, sillä hän on juuri se sama valkopartainen, kyömynenäinen kunniavanhus, joka edellisessä luvussa istui musikaalisten rakennusmestarien pöydässä puheenjohtajan paikalla.
Siihen oli hänellä täysi oikeus, sillä hän oli ensiksikin rakennusmestariyhdistyksen kunniajäsen ja toiseksi saman arvoisan yhdistyksen kunnioitettu puheenjohtaja. Aluksi oli hieman epäröity, voitaisiinko miestä, joka ei itse ole rakennusmestari, valita rakennusmestariyhdistyksen päämieheksi, mutta ukko Saksman iski silloin nyrkkinsä pöytään ja ilmoitti maatilanomistajana ollessaan rakennuttaneensa kartanoon hyvän, ensiluokkaisen ja ihka uudenaikaisen kivinavetan.
— Kuka teistä, herrat yli-insinöörit, kykenee rakentamaan ensiluokkaisen kivinavetan? oli ukko Saksman kysynyt musertavan ivallisesti.