— No, eipä juuri… isä ei pidä Saksmaneista, vastasi Anna vältellen.
Anna Perander ja Jaakkola lähtivät kävelemään kotia kohti. Aurinko alkoi tehdä laskuaan ja miljoonat hyttyset tanssivat sen kultaisissa säteissä iltatanssiaan. Lehmät oli tuotu kaupungin laitumelta ja melkein jokaisesta pihasta kuului karjan kellojen kotoinen kilkatus ja kalkatus.
Sepän- ja Kellonsoittajankadun kulmassa tuli heitä vastaan omituisen näköinen pitkä mies yllään kulunut, mutta huolellisesti harjattu puku. Hänellä oli jonkinlainen hunningolle joutuneen Mefiston piikkipartainen naama, suuret kravunsilmät ja hieman kiero nenä. Hän käveli yksin, kädet seläntakana, päätään keikutellen, mutisten jotain puoliääneen ja salaperäisesti naurahdellen. Anna Peranderin ja Jaakkolan kohdalle tultuaan hän säpsähti, muuttuen samalla silmänräpäyksessä vakavan ja tärkeän näköiseksi, käänsi päänsä poispäin, kurotti kaulaansa ja venytti leukaansa, kuin olisi hänellä ollut kaulassaan paisuma, joka kaulukseen sattuen tuotti hänelle kipua. Samalla hän kohenteli kalvosimiaan ja astui jäykkänä muutamia askelia.
Jaakkola ei voinut olla katsahtamatta taakseen ja ennätti parhaiksi huomata jännityksen taas ikäänkuin laukeavan omituisen herran kasvoilta ja hänen jatkavan matkaansa polviaan hieman notkutellen, hyräillen jotain ja vasemmalla kädellään salaa tahtia lyöden.
— Kuka hän oli? kysyi Jaakkola.
— Tehtailija Takkulan poika. Isä kuoli, jättäen jälkeensä suuren omaisuuden, lähes puoli miljoonaa. Poika muutti heti kaikki rahaksi ja lähti Parisiin. Kahdeksaan vuoteen ei hänestä kuulunut muuta kuin joskus kaukaista humua. Sitten hän ilmestyi kerran kotimaahansa pennitönnä ja tuollaisena kuin hänet näit. Sukulaiset pitävät hänestä nyt huolta. Mitä kaikkea hänelle lienee Parisissa tapahtunut, sitä ei kukaan tiedä, mutta rahoistaan hän siellä ainakin pääsi — ja vähästä järjestään.
— Hänet olisi hirtettävä! sanoi Jaakkola.
VI
Kaupungissamme ja tässä kertomuksessamme "Arkun" nimellä tunnetun talon pihamaalla telmivät lapset hernemaassa, ja jarrumiehen leski ilmestyi huoneistonsa ovelle, kiljuen:
— Pääsettekö pois, kakarat, sieltä hernemaasta! Sotkevat riettaat nuo muutamat vaivaiset herneenvarret… ei annettaisi köyhälle edes niistäkään iloa!