Nahka-Paapa kömpi pihan poikki keppinsä varassa ja itsekseen mutisten.
— Menkää, Paapa kulta, ajamaan pois nuo hävyttömät pennut tuolta hernemaasta, rukoili jarrumiehen leski mairitellen Nahka-Paapaa. — Menkää nyt, Paapa kulta, kun teillä on noin vahva keppikin. Eivätkö liene jo sotkeneet Paapankin herneitä viimeistä vartta myöten! lisäsi hän sitten viekkaasti, saadakseen Nahka-Paapan omasta kohdastaankin innostumaan asiaan.
Nahka-Paapa vihasi pihanperäläisten lapsia sammumattomalla vihalla, joten jarrumiehen lesken ehdottama tehtävä ei ollut hänelle suinkaan vastenmielinen. Keppi pystyssä hän hyökkäsi hernemaahan nopeudella, jollaista ei olisi odottanut hänen ravistuneilta liikuntovälineiltään.
Puoli tusinaa likaisia, resuisia lapsia, jotka kuuluivat pihan perällä asustavan Sikasen huonekuntaan, pakeni parkuen hernemaasta, josta näkyi Nahka-Paapan harmaa, lahoa kantoa muistuttava pää ja sen yläpuolella heilahteleva ryhmysauva.
Lasten huuto ja kiljunta kutsui näyttämölle Sikasen akan. Hän ilmestyi eräälle ovelle siinä hökkelirivissä, joka käsitti ulkohuoneet ja pihanperäläisten asunnot.
— Mitä se Nahka-Paapa lapsiraukkoja ajelee! huusi Sikasen akka vihaisella äänellä ja nyrkkiään heristellen.
— Pitäkää kurissa pentunne älkääkä päästäkö niitä hernemaahan pahojaan tekemään! neuvoi jarrumiehen leski. — Ei ole kohta yhtään herneenvartta pystyssä, kun nuo teidän elävät siellä kaiket päivät sotkevat!
— Kuka siellä on sotkenut! huusi Sikasen eukko. — Katsokaa nyt itse, mitä jälkeä tuo teidän Nahka-Paapanne tekee! Syytetään sitten köyhän lapsia, kun ensin usutetaan tuo ukonrähjä hävityksen tekoon!
Sikasen eukko oli tavallaan oikeassa, sillä Nahka-Paapa teki tosiaankin ikävää jälkeä hernemaassa, kompuroidessaan pitkin penkkejä ja kompastuessaan niihin vähän väliä.
— Tulkaa jo pois, Paapa kulta! huusi jarrumiehen leski.