— Hölyävät näet kaupungilla, että sillä olisi viisi miljoonaa… tietääkö herra Saksman, onko siinä mitään perää?
— Valetta se on! sanoi ukko.
— No sitähän minäkin sanoin, innostui leskiakka. — Mistä ne semmoiset rikkaudet yhdelle ihmiselle tulisivat! Eihän sillä Takkula-vainajallakaan kuulu olleen niin paljoa, vaikka oli semmoinen pohatta?
— Niin, valetta se on, toisti ukko Saksman rauhallisesti, pöllytellen paksuja savuja. — Saatte sanoa minun vastuullani kenelle tahansa, joka niistä Jaakkolan miljoonista puhuu, ettei hänellä ole päälle kahden miljoonan.
— Vai ei ole kuin kaksi… no sitähän minäkin. Mutta onpa sitä siinäkin… on maar sitä siinäkin yhdelle miehelle, niin… kun ei näet kuulu rouvaakaan olevan.
— Eihän sillä ole rouvaa eikä perillisiä, todisti ukko Saksman.
— Voi, voi, vai ei ole perillisiäkään! Sitähän ne akat nyt puhuvat tuolla pyykkihuoneella, että kenenkähän se ottaa… totta kai se nyt rouvan ottaa, kun kerran on tänne tullut?
— Se on tietty, sanoi ukko. — Mitäs varten hän sitten olisi tänne tullut!
— No ihan niin justiinsa, ihan niin justiinsa, aivan kuin minun suustani! Mitäs varten hän sitten olisi tänne tullut — niin — ei ole ihmisen hyvä yksinänsä olla, minä teen hänelle avun, joka on hänelle sopiva, sanotaan sanassakin. Ei ole ihmisen hyvä yksinänsä olla — niin — ja yksinänsä on ihminen, vaikka hän olisi miljooniensakin parissa… ei ole rahalla sielua — niin — ja kuka sitten perii kaiken sen, mitä hän vieraalla maalla on koonnut? Tuntemattomille ihmisille menee, kun hänestä kerran aika jättää — niin — ja kuolla täytyy hänenkin, ei auta — ei auta meitä rikkaus eikä miljaardit eikä biljaardit, kuolla pitää vain, ja sitten: mihinkä jää sult' rikkaus, maailman paha prameus, kun mato silmääs' kaivaa, ja perkel' sieluus' vaivaa? — niin…
Jarrumiehen leski pysähtyi vetämään henkeä ja kuivaamaan silmiään esiliinan nurkkaan, ja tätä pysähdystä käytti ukko Saksman hyväkseen kysyäkseen: