— Onkos siitä kuulunut, ketä ne arvelevat sille Jaakkolalle rouvaksi?
Akka oli taas heti asiassa kiinni:
— Onhan sitä kuulunut ja onhan sitä puhuttu ja tuumattu monelta kantilta — niin — ja sitähän ne kuuluvat useimmat arvelevan rakennusmestari Relanterin leskeä, kun se on niin rikas ja muutenkin vielä näyttävä ihminen ja säätyläisen tytär — niin — "immeiset immeisii naipi, rengit, piiat toisiaan", sanottiin minun kotipuolessani ennen vanhaan, ja kyllä se tavallisesti paikkansa pitää… Ja olisihan se sitten se apteekkarin leski, vaan huolineeko tuo semmoinen miljuneeri hänestä, kun sillä on, sillä apteekkarin leskellä, semmoinen pahannäköinen näppylä nenässä, ja ihminen näkee sen kuin silmäin edessä on — niin — ja eivätkö liene senkin apteekkarin lesken sadattuhannet huvenneet lapsia kouluuttaessaan — paikattuja paitoja ja muita alusvaatteita kuuluu pyykissäkin olevan, ja näinhän minä sen itsekin, kun heidän vaatekoriaan tuolla pyykkihuoneella vähän kaivelin — ja joka toinen sukka oli parsittu — niin — antaisivat köyhille, jos kerran semmoisia rikkaita ovat kuin miltä tahtovat näyttää… eiväthän ne ennen ole tämän kaupungin rikkaat ja mahtavat parsituissa kulkeneet — niin — ja varsinkin se semmoinen näppylä nenässä, kun on kuin mikä karpalo. Minä sanoin että ei, ei tule se tapahtumaan! Olisihan niitä sitten muitakin rakennusmestarin leskiä, mutta eihän se niistä, entisistä piioista ja mökkiläisen tyttäristä, kun on kerran miljuneeri ja oli herra jo ennen Amerikkaan lähtöään. Vaan tämä nyt olisi ainoa tämä Relanterin leski, kun on satatuhatta pankissa ja talo ja on rovastin tytär ja äiti kuuluu olleen oikein Ruotsinmaasta eikä ollut kunnolleen suomea oppinut eläissään, vaikka oli koko ikänsä semmoisessa pitäjässä Savossa, jossa ei ruotsinkieltä osannut kukaan muu kuin vallesmannin rouva. Ei ollut näet itse vallesmannikaan osannut kuin hyvin huonosti ruotsia, semmoinen suomalainen tollisko oli ollut! Niin että kyllä tämä Relanterin leski on syntyjään parempien ihmisten lapsia, vaikka miten lienee mennyt tavalliselle turpeenpuskijalle, niinkuin se Relanterikin oli ollut ennen tänne kaupunkiin muuttoaan ja rakennusmestariksi tuloaan…
Nyt täytyi jarrumiehen lesken taas pysähtyä henkeä vetämään. Ukko Saksman odotteli rauhallisesti jatkoa, katsellen, miten pääskyset härnäsivät käräjäkirjurien kissaa. Kissa, suuri, harmaa otus, monen linnun surma, makasi raukeana kuumassa auringonpaisteessa nurmikolla, silloin tällöin vähän käpäliään nuoleskellen, ja pääskyset sinkoilivat oikein parvena sen yläpuolella, kovasti virskuttaen ja laskeutuen välistä niin matalalle, että siivet melkein kissan selkää sipaisivat. Kissapa ei kuitenkaan ollut tästä tietääkseenkään, mutta mitä suunnitelmia se kiusanhenkiensä tulevaisuuteen nähden rakenteli, sitä ei voi kenkään tietää.
Pitkään ei puhelias leskivaimo kuitenkaan joutanut lepäämään.
— Olisivat sitten vielä ne Svebeliuksen neidit, Antti-ryökkynä ja Matti-ryökkynä… nehän ovat ylhäistä sukua ja varakkaitakin. Taitavat olla lapsuuden tuttaviakin sen Amerikan miljuneerin kanssa, mutta niihin älä hyvä Luoja salli miljuneerin takertua…
— No, miksikäs niin? kysyi ukko Saksman, ottaen sikarin suustaan.
— Nehän ovat ihan erottamattomia… jos hän toisen ottaa, niin pitäisi ottaa toinen myöskin, eikähän me olla täällä Turkin uskossa! Ja siksi toiseksi minä luulen, että niistä yhdestäkin saisi enemmän kuin tarpeekseen…
— Mutta onhan Fanny-neiti sitäpaitsi… jos hän ottaisikin sen?
— Mitä? Pastorinniemen ryökkynän! huusi leskiakka ihmeissään, läiskäyttäen kätensä yhteen. — Mitenkä hän sitä ottaisi, joka on päästään vialla!