— Turhia loruja! sanoi ukko Saksman. — Fanny-neiti on yhtä viisas kuin mekin.
— No, no — niin, no — jos herra Saksman sen paremmin tietää kuin minä, niin en minä tahdo sitten siihen mitään sanoa. Mutta Lehikoisen Amanta, joka on palvellut Pastorinniemessä, on kyllä kertonut minulle sellaista Fanny-ryökkynästä, etten ainakaan minä uskaltaisi yötäni nukkua saman katon alla kuin hän. Kun näet kuuluu hansikkaita pitävän sellaisissakin paikoissa, ettei minun sovi sitä tässä sanoa, ja jos paljain käsin on sattunut oven ripaan koskettamaan, niin lysooliveden kanssa on heti kädet pestävä! Ovatko nämä viisaan ihmisen kujeita?
On vaikea sanoa, kuinka kauan tätä vilkasta ja mieltäkiinnittävää keskustelua olisi ylläpidetty, ellei samassa portille olisi ilmestynyt rakennusmestari Retunen, joka ähkien ja puhkien ja ankarasti hikoillen haastoi ja manasi ukko Saksmanin oluenjuontiin seurahuoneelle, jonne hänen ilmoituksensa mukaan oli jo ehtinyt kertyä rakennusmestarikunnan valiojoukko.
Ukko Saksman oli sitäkin esteettömämpi lähtemään heti, kun hänellä sattui olemaan lakkikin valmiiksi päässä.
Pihalla oli taas hiljaista, ainoastaan joku auki jätetty liiterinovi narahteli hiljaisessa tuulenhengessä. Ei missään näkynyt sieluakaan. Käräjäkirjurin kissakin oli, kyllästyttyään pääskysten kiusantekoon, tassutellut isäntäväkensä luo. Sikasen lapset olivat tainneet lähteä uimaan.
Vähän ajan kuluttua poikkesi portista sisään nuorehko, mutta siitä huolimatta hiukan kumarassa kävelevä mies, jolla oli yllään ainoastaan vaalea, karkea piikkopaita, hihaton päälle päätteeksi, ja samasta aineesta tehdyt housut. Päässä ei ollut muuta kuin pitkä, olkapäille valuva, rohtimenkaltainen tukka, jaloissa oli tuohivirsut, selässä tuohikontti ja kädessä pitkä, koivuinen sauva.
Kontinkantaja oli luonnollisten elämäntapojen apostoli, entinen satulaseppä Matti Muikkunen, joka oli muuttanut nimensä samalla kuin entiset elämäntapansakin ja oli nyt nimeltään Matti Luonto. Hän kulki talosta taloon, kylästä kylään, myyskennellen kontissaan olevia, luonnollisia elämäntapoja neuvovia kirjasia ja saarnaten koko olemuksellaan voimakkaasti järkiperäisten elintapojen puolesta. Oman ilmoituksensa mukaan hän söi ainoastaan kasvisruokia, ollen siis siinä suhteessa Johannes Kastajaakin etevämpi, jonka ruokana, kuten tunnettua, olivat m.m. heinäsirkat. Keskiviikkoisin hän ei syönyt mitään, ja paastosi sitäpaitsi joka kesä yhteen kyytiin kolme tai neljä viikkoa. Hänellä oli vetisenharmaat, ymmyrkäiset ja totiset silmät ja hänen leukaansa peitti pitkä, vaaleanruskea parransänki.
Ihmiset olivat jo aikoja sitten tottuneet häneen, ja vain harvoin pysähtyi kadulla joku maalainen katsomaan hänen jälkeensä. Ainoat, joiden näytti olevan mahdoton tottua häneen, olivat koirat. Nämä aina valppaat luontokappaleet nostivat hänen lähestyessään tavallisesti hirmuisen äläkän ja ilmaisivat peittelemättömän toivomuksensa olevan saada iskeä vahvat hampaansa hänen laihoihin sääriinsä. Tämän johdosta vallitsi hänen ja koirien välillä ainainen sotatila, josta luonnonihminen kuitenkin pitkän sauvansa avulla poikkeuksetta selvisi voittajana.
Hän ei mielellään mennyt huoneisiin, vaan hoiti kirjakauppaansakin talojen portailla. Istuttuaan jonkin aikaa portailla keräytyi hänen ympärilleen ihmisiä, ja silloin hän otti kontistaan kirjasia, otti yhden kerrallaan käteensä ja piti sitä jonkin aikaa ylhäällä peukalonsa ja etusormensa välissä, niin että katsojat voivat lukea kirjan nimen. Jollei kukaan halunnut kirjaa ostaa, pisti hän sen mitään puhumatta konttiinsa ja otti esille toisen. Kauppojen jälkeen, tai jos ei niitä syntynyt, hän nosti kontin selkäänsä ja käveli ulos portista yhtä vaiteliaana kuin oli tullutkin. Harvoin hän ketään edes silmiin katsoi.
Lauri Saksman oli ainoa, jonka kanssa hän ryhtyi pitempiin puheisiin, selitellen hänelle matalalla äänellä maailmankatsomustaan ja suunnitelmiaan. Miten juuri Lauri Saksman oli tullut saavuttaneeksi hänen luottamuksensa, sitä on vähän vaikea syrjäisen sanoa, mutta nähtävästi oli rakennusmestarien vallan kruununperillisessä jotain, mikä veti luonnonihmistä puoleensa.