Matti Luonto oli tuskin astunut portista sisään, ennenkuin äsken vielä typötyhjälle näyttämölle ilmestyi takkuinen, roistomaisen näköinen koira. Mistä se lieneekään siihen ehtinyt? Ehkäpä se oli nukkunut hernemaassa taikka halkoliiterin oven takana. Joka tapauksessa se alkoi haukkua ja rähistä vimmatusti, pysytellen kuitenkin turvallisen välimatkan päässä luonnonihmisen pitkästä sauvasta.
Martta Saksman, joka tapansa mukaan puuhaili punakkana keittiössä, katsahti ulos ikkunasta kuullessaan koiran metelöimisen ja huusi kamarissa leposohvalla loikovalle veljelleen:
— Lauri, ystäväsi on tullut taas!
— Kuka?
— Matti Luonto.
Kruununperillinen laski kirjan kädestään pöydälle, mutta piti kärpäslätkän kädessään ja käveli paitahihasillaan portaille. Aurinko oli nyt kiertänyt rakennuksen taakse, niin että portailla voi avopäinkin istua.
Luonnonihminen oli istahtanut toiselle portaalle — useampia niitä ei ollutkaan — hellittänyt kontin selästään ja katseli nyt miettiväisenä lahonnutta kaidepuuta. Lauri Saksman istuutui hänen viereensä ja tavoitteli lätkällään kärpäsiä lennosta.
Oltiin ääneti pitkän aikaa. Aidan takaa kuului ajuri Tiihonen riitelevän renkinsä kanssa ja ärähtävän jotain hevoselleen.
— Kuuluuko mitä? kysäisi Lauri Saksman vihdoin lyhyesti.
— Ka… mitäpä tässä… paitsi tuota kuumuutta, vastasi toinen hitaasti.