— Niin, tiedäthän sen ennestään, etten minä oikein usko niihin sinun henkiisi. Mutta jos päähäsi on pälkähtänyt mennä asumaan puuhun rakentamaasi pesään, niin mitäpäs siinä. Saattaisi siellä olla hauskakin näin kesällä. Vaan jos olet aikonut siellä myöskin talvella asua, niin kyllä silloin on parasta, että menet ensin Repolaan karhuja ampumaan ja sisustat sen sitten karhunnahoilla.
— Enpä minä vielä talvesta tiedä… kunhan nyt kesänkin ensin, sanoi luonnonihminen hiljaa.
— Asu sinä vain Kelovuorella kaikessa rauhassa, kunhan et tulta pitele. Jos kuka sinua hätyyttäisi, niin tule sanomaan minulle.
— En minä muuta pelkää, vaan jos tuo kaupungin metsänvartija Tolonen kieltää…
— Ole huoleti, kyllä minä Tolosen aisoissa pidän. Minua pelkäävät Svebeliuksen neiditkin, sillä minä osaan tarvittaessa päästää heistäkin liikkeelle sellaisia juoruja, että kuolleet hevoset nousevat seisaalleen. Ja Tolosen pikkusyntejä minulla on tiedossa enemmän kuin hänellä on varpaissa kynsiä. Niin että ole sinä vain rauhassa ja rakenna itsellesi pesä korkeimman kuusen latvaan.
Matti Luonto asetti kontin selkäänsä ja lähti syvästi kiitollisena rakentamaan itselleen asuinsijaa puuhun kaupungin ulkopuolella olevalle Kelovuorelle. Saksman nuorempi katseli hänen lähtöään tuuheita viiksiään liikutellen ja palasi sitten kamariin lukemaan rosvoromaaniaan ja pitämään sohvaltaan silmällä, mitä kadulla tapahtui.
VII
Jos luulemme, että kirjailija Kauno Tuulonen olisi jäänyt pitemmäksikin aikaa seurahuoneelle rakennusmestarien henkevästä seurasta ja heidän ilmaisesta kestityksestään nauttimaan, niin silloin tunnemme perin huonosti tätä lupaavaa nuorukaista.
Hra Tuulonen osasi kyllä iloita iloitsevaisten kanssa ja koukisti kätensä siinä, missä joku toinenkin, varsinkin silloin, kun se ei hänelle mitään maksanut — ja rakennusmestareillemme on totuuden ja kohtuuden nimessä annettava tinkimättä se tunnustus, että he aina ilmaiseksi, vieläpä mitä suurimmalla mielihyvällä syöttivät ja varsinkin juottivat niitä hengen ylimyksiä, pääasiassa kesämatkoilla olevia aloittelevia taidemaalareita ja kiertelevien teatteriseurueiden jäseniä, jotka olivat suvainneet laskeutua korkeuksistaan nopeasti kiitäväksi iltahetkiseksi tavallisten pikkukaupunkirakennusmestarien kieltämättä kylläkin hyvinvarustettuun pöytään.
Mutta herra Tuulonen ymmärsi myöskin vallan erinomaisesti yhdistää huvin ja hyödyn. Saapuessaan tähän pikkukaupunkiin, jota hän sivumennen sanoen tietysti sydämensä pohjasta halveksi, oli hänellä ollut määrätty tarkoitus ja päämäärä, jonka hän aikoi toteuttaa järkähtämättömästi kuin Napoleon. Hän oli sattumalta joutunut nuoren, kauppakorkeakoulunsa juuri päättäneen Yrjö Kurosen seuraan, tämän ollessa matkalla Turun kautta Englantiin, ja Samppalinnan kauniissa ravintolassa iltaa istuttaessa oli nuori Kuronen hyvän soiton ja vielä paremman punssin vaikutuksesta niin lämmennyt, että oli tarjonnut kirjailijalle vapaan asunnon koko kesäkaudeksi kotonaan hiljaisessa maaseutukaupungissa, jossa hän saisi rauhassa päättää aloittamansa suuren romaanin. Seuraavana aamuna hän oli kyllä, muistettuaan hieman epäselvästi edellisen illan tapahtumat, syvästi katunut tuota lupaustaan, mutta kun kirjailija, joka seuraavana aamuna ilmestyi hotelliin noutamaan häntä silliaamiaiselle, kysyi, vieläkö hän pysyi lupauksessaan, ei hän ollut kehdannut peruutua siitä, vaan oli vielä ennen lähtöään kirjoittanut kotiinsa kirjeen, jossa hän suositteli hra Tuulosta kotiväelleen niin hyvin kuin osasi, ja kiiruhti sitten laivaan häveten tekoaan. Siihen hänellä olikin täysi syy, sillä aamulla ei hra Tuulonen ollut tuntunut läheskään niin miellyttävältä kuin edellisenä iltana, ja hän aavisti, etteivät hänen vanhempansa suinkaan tulisi tuntemaan erikoista kiitollisuutta ainoata poikaansa kohtaan siitä seurasta, jonka hän oli heille toimittanut.