— Kyllä! kuului nuorekas ääni jostain sisähuoneesta. Grönbergin Maikki, ainakin meidän mielestämme erittäin miellyttävä nuori nainen, istui avoimen ikkunan ääressä myymälän vieressä olevassa kamarissa neuloen ahkerasti ja luoden silloin tällöin katseen sille autiolle, auringonpaahteessa kuumuuttaan hohtavalle pikkukadulle, jonka varrella vaskiseppä Grönbergin liike oli. Pitkään aikaan ei kadulla näkynyt mitään muuta kuin Kana-Kenosen kanalauma, joka oli poikennut valtakadulta poikkikadulle. Hiljainen, hyvin hiljainen ja melkein kuuma tuulenleyhkä löyhytteli ohuita, lumivalkoisia ikkunaverhoja ja Maikin pellavanvärisiä hiuskiehkuroita.
Porsas oli kavunnut sisään ja kuului nyt uikuttaen ja sorkat permantopalkkeja vasten rapisten juoksentelevan keittiössä. Tyttö juoksi ajamaan porsaan pellolle ja tämä viehättävä saparoniekka kiiruhti pakoon porstuaan ja putosi vingahtaen portailta, kätkeytyen pihan keskellä olevaan pieneen perunamaahan. Kun tyttö palasi takaisin ikkunansa ääreen, oli Lehtolan lihakaupan edustalle kadun toiselle puolen ilmestynyt Sutisen tunnettu, häijyluontoinen hevonen. Tuo matala, ruskea luontokappale, jonka pää oli siitä omituinen, että sen etupuoli oli valkea ja takapuoli ruskea, mikä vähän edempää katsoen vaikutti siltä, kuin olisi pää kahdesta erivärisestä kappaleesta kiireessä tai ruskean etukappaleen puutteessa kyhätty, seisoi siinä tyytymättömästi pärskyen, etujalat ohjaksilla sidottuina.
Rattailla kelletti selällään kaksi vasikanrunkoa. Niiden alle oli levitetty harmaa säkki.
Rannasta päin kävellä ketkutteli laiskasti, silloin tällöin yrittäen haukata surisevan kärpäsen suuhunsa, metsänhoitaja Korpelaisen Hektor. Lihakaupan kohdalle päästyään se pysähtyi, sillä se oli huomannut luun hevosen jaloissa.
Hevonen, joka tähän saakka oli päätään heitellen ja lakkaamatta sieraimiaan pärskäytellen koettanut nykiä ohjaksia löyhemmälle, alkoi kavalan näköisenä vilkuilla sivulleen ja koetti hillitä pärskymistään, huomatessaan koiran pysähtyvän viereensä. Ilkeämielisesti ja pahantahtoisesti muljahtelivat sen silmänvalkuaiset silmillä roikkuvan pitkän otsatukan alta.
Koira yritti lähestyä luuta varovasti, hyvin varovasti, sillä se aavisti, että hevosella oli paha mielessä. Hevosen pää oli kääntynyt sivullepäin, mutta koiraa se ei ollut huomaavinaankaan, vaikka pitikin sitä koko ajan tarkoin silmällä. Se oli kavala, ilkeä, pahansuopa hevonen.
Viuh! Nyt se potkaisi, juuri kun koira oli saamaisillaan luun hampaisiinsa. Potku olisi ollut kovakin, ellei kärryn aisa olisi melkoisesti vähentänyt sen voimaa.
Koira älähti ja juoksi häntä koipien välissä tiehensä. Hevonen pärskyi taas, heitteli päätään ja vilkuili ympärilleen.
— Siinäpä häijy hevonen! ajatteli Maikki Grönberg.
— Peto hevosen hahmossa! sanoi nuorenmiehen ääni tytön vierestä.