Jaakkola koppasi lennosta käteensä tuon esineen ja havaitsi sen vanhaksi, kuluneeksi hansikkaaksi. Hän ripusti sen varovaisesti vieressä olevan pajupensaan oksaan, mutta ukko huusi:
— Teiden on taisteltava kanssani!
— Mitä! huudahti Jaakkola kummissaan. — Tahtoisitteko nyrkkeillä kanssani?
— Ei, kaksintaistelu pistooleilla, kymmenen askeleen peeste… piff, paff, puff! huusi vanhus, sätkytellen käsiään ja jalkojaan, niin että viitta liehahteli hänen hartioillaan.
Jaakkola pani kätensä ristiin ja katseli ukkoa vilpittömästi ihmetellen.
— Kuulkaa, menkää nyt kotiin nukkumaan! sanoi hän sitten isällisesti.
— Minä ainakin olen saanut teistä tarpeekseni ja käännyn takaisin.
— Hen pelkee! Hen pelkee! hihkaisi ukko ihastuneena.
Jaakkola kääntyi takaisin, pitäen kuitenkin varansa, ettei ukko saisi pukata häntä alas puroon. Sillalla hän kääntyi antamaan viimeisen varoituksen:
— Ja muistakaa sanani: ellette lakkaa hassutuksistanne, niin teidän käy huonosti!
— Pelkuri! Raukka! huusi ukko. — Mine en velite — heiden uhkauksistanne!