— No, sepä Kalle Kannas. Ihan kuin olisi voinsa myönyt ja rahansa hukannut. Ei se ole ensinkään hänen, tapaistaan…
— Onneton rakkaus! sanoi neiti Kuronen.
— Hm, murahti isäukko. — Tai huono ruuansulatus. Mutta tottapahan siitä toipuu, kun on aikansa päätään riiputtanut.
Aamiaisen jälkeen lähtivät rouva ja neiti Kuronen huvilalle. Hra Tuulonen käveli pitkin askelin edestakaisin huoneessaan ja mietti asemaansa.
Hän ei ollut vielä ehtinyt päästä mihinkään päätökseen, kun palvelustyttö parin tunnin kuluttua kävi pyytämässä häntä aamupäiväkahville ruokasaliin.
Siellä valkeni hra Tuulosen maailmankatsomus taas melkoisesti, sillä pöytätoverinaan oli hänellä neiti Leijanen, joka mitä rakastettavimmalla tavalla hoiti emännän tehtäviä. Hra Tuulonen, joka pari tuntia takaperin oli samassa pöydässä tuntenut itsensä arveluttavan pieneksi ja köykäiseksi neiti Kurosen kriitillisen katseen edessä, varmistui taas silmänräpäyksessä neiti Leijasen seurassa siksi maailmanmieheksi, mikä hän epäilemättä varsinkin tällaisella maalaispaikkakunnalla oli.
Neiti Leijanen oli puolestaan suorastaan suloinen. Hänen koko olennostaan henki ihaileva arkuus ja arka ihailu hra Tuulosen väkevää ja voimakasta runoilijapersoonallisuutta kohtaan, ja se kaino, vaatimaton tapa, jolla hän ilmitoi sydämensä syvyydessä jo pitkän aikaa piilleen salaisen toivomuksen päästä vielä joskus kauas, kauas pois näistä ahtaista oloista ja näiden pikkumaisten ihmisten keskuudesta kauniiseen, iloiseen, vapaaseen maailmaan, teki melkeinpä liikuttavan vaikutuksen.
Nopeasti, oi nopeasti kiiti se puolituntinen, joka neiti Leijasella oli käytettävänään kahvilomakseen. Hra Tuulosen innokkaista pyynnöistä huolimatta hän ei kuitenkaan uskaltanut viipyä kauempaa, huomauttaen että "ukko on niin hirveän tarkka tällaisissa pikkuasioissa", mutta hän lupasi kuitenkin tulla illalla kävelemään hra Tuulosen kanssa ja puristi lähtiessään hra Tuulosen kättä hieman alakuloisesti hymyillen ja pienillä, pyöreillä poskillaan kaino punastus.
— Ehkäpä nämä arkipäivät sentään menevät, kunhan järjestetään, ajatteli hra Tuulonen.
Ja hyvinhän ne menivätkin. Hra Tuuloselta kului viikko kuin Muhametin paratiisissa. Hän nukkui hyvin, söi hyvin ja kuherteli — meidän täytyy valitettavasti jo käyttää tätä sanaa — neiti Leijasen kanssa. Tyttö oli tosin vielä hiukan kaino ja arka, mutta arkuus näkyi vähenevän nopeasti päivä päivältä.