— Ei kuitenkaan tämän pitemmälle! ajatteli hra Tuulonen joka ilta, palattuaan saattamasta neiti Leijasta hänen kotiinsa ja keskusteltuaan tämän pirteän neitosen kanssa taiteista, runoudesta, kuutamon vaikutuksesta ihmismieleen, kukista, tähdistä ja sielujen sympatiasta.
Meidän on kuitenkin, väärinkäsitysten välttämiseksi, annettava hra Tuuloselle se tunnustus, ettei hän hetkeksikään unohtanut suurta päämääräänsä. Hän oli tosin vielä hietikolla palmun juurella, ja palmu oli korkea, mutta juuri siinä hän erosi useista muista runoilijoista, että vaikeudet vain kannustivat ja karaisivat häntä, ja kun taateli oli vähintäänkin 50,000 markan arvoinen — ukko Kurosen kuoltua vieläkin arvokkaampi — niin kannatti hänen mielestään lähteä kiipeämään puuhun vaikka kynsin ja hampain.
Aivan joka ilta ei hän sentään neiti Leijasta saatellut. Eräänä päivänä hän lähti seurahuoneelle tervehtimään ystäviään rakennusmestareita.
Nämä suuresti kunnioitettavat kansalaiset ottivat hra Tuulosen vastaan ihastuksen horinalla. Rakennusmestarien suosikki rämpytteli taas niitä kahta kappaletta, jotka hän osasi soittaa pianolla, jonka jälkeen ryhdyttiin laajoihin ja voimaperäisiin lauluharjoituksiin. Rakennusmestarit olivat mielikarvaudekseen unohtaneet kaikki muut hra Tuulosen laulut paitsi tuon jylhässä yksinkertaisuudessaan ja vakaumuksen syvyydessä mahtavasti vaikuttavan hymnin "Eipä meittiä". Sitä olivatkin rakennusmestarit sitten vedelleet ainakin viisisataa kertaa. Kello yhden aikaan yöllä lähti kuoro jaloittelemaan, ja havaittuaan, ettei minkäänlaisia järjestyksenvalvojia ollut läheisyydessä, viritti se järisyttävällä äänen voimalla keskellä katua laulun:
"Suutarin on suuri parta…"
Tähän vastasi hyvinharjoitettu kvartetti kadun toisesta päästä:
"Koska meill' on nyt joulu.
Juhla armas lapsien…"
Sieltä oli tulossa joukko kaupungin herroja, jotka olivat olleet pienellä illallisella seuraklubilla ja olivat nyt kotimatkalla, hyvin virkistyneinä niin ruumiin kuin hengenkin puolesta.
Molemmat lauluseurat tervehtivät toisiaan lauluilla. Senjälkeen päätettiin toimeenpanna leskenjuoksu. Osanottajat järjestyivät pareiksi. Lihava rakennusmestari Retunen joutui leskeksi, ja hänen huudettuaan: "Viimeinen pari ulos!" lähtivät rakennusmestari Mattila ja raatimies Johansson juoksemaan.
Rakennusmestari Retunen osoittautui suuresta vatsastaan huolimatta kaikkien ihmeeksi melkoisen hyväksi juoksijaksi ja oli jo saamaisillaan kiinni Johanssonin, kun viimemainittu äkkiä pyörähti erääseen palokujaan, huutaen mennessään: