Päivällistä syötiin kolmisin. Neiti Leijanen ja hra Tuulonen ylläpitivät vilkasta, henkevää keskustelua luonnon kauneudesta, maalaiselämän eduista ja varjopuolista, suurkaupunkielämän ihanuudesta ja pikkukaupunkielämän naurettavasta mitättömyydestä. Kalle Kannas oli aivan vaiti tai naurahti kohteliaasti, mutta hieman vaisusti, kun kirjailija lausui jonkin väittämän, joka silminnähtävästi oli sukkeluudeksi tarkoitettu.
— Herra Kannas on viime aikoina ollut niin hirveän hiljainen, sanoi neiti Leijanen, joka alusta alkaen oli ollut selvillä siitä, että työtoverinsa surumielisyys oli mustasukkaisuutta hänen takiaan ja joka mielessään suuresti nautti toisen sydämentuskista.
— Varmaankin se johtuu huonosta ruuansulatuksesta, kuten kauppias Kuronen arveli. Minä suosittelisin herra Kannakselle kasvisruokia tai pientä paastoa, neuvoi kirjailija suopean leikillisesti.
Kauppa-apulainen karahti korviaan myöten punaiseksi ja avasi jo suunsa antaakseen pisteliään vastauksen, mutta malttoi sitten mielensä ja vastasi rauhallisesti:
— Olen nukkunut viime aikoina hiukan huonosti ja olen siitä syystä ehkä vähän väsynyt.
— On omituista, mikä teille pikkukaupunkilaisille oikeastaan voisi unettomuutta aiheuttaa? Sehän on sellainen kulttuuritauti, josta luulisi ainakin teidän, herra Kannas, säilyneen! sanoi kirjailija Tuulonen, hieman sääliväisen hymyn väreillessä hänen pyöreillä, itsetietoisilla kasvoillaan.
— Niin, todellakin! huudahti neiti Leijanen, helähtäen iloiseen nauruun.
— Jollei tuo ole jokseenkin peittelemätön letkaus minun koulunkäymättömyydestäni, ajatteli Kalle Kannas, niin sitten ei mikään. — Mutta olkoon.
Eikä hän sitten puhunut enää sanaakaan päivällispöydässä.
Päivällisen jälkeen täytyi kirjailijan välttämättömästi nukahtaa. Hän oli tottunut pitämään perusteelliset ruokalevot, eikä häntä haluttanut uhrata tätä suurta nautintoa neiti Leijasen takia. Hän siis pyysi anteeksi neitoselta, että hänen täytyi mennä hetkiseksi lepäämään, ilmoittaen päätään kivistävän.