Jos hän olisi pyytänyt neiti Leijasta kanssaan maailman ääriin, olisi tämä suostunut silmää räpäyttämättä. Vielä vähemmän voi hänellä siis olla mitään väittämistä esitettyä vaatimatonta retkeilysuunnitelmaa vastaan.
Aluksi he kävelivät rantaan päin vievää tietä pitkin, mutta poikkesivat sitten eräälle niitylle, jolla kasvoi kauniita kukkia. Neiti Leijanen keräsi pienen, sievän kukkakimpun ja pisti sen hra Tuulosen rintaan, napinläpeen. Napinläpi sattui olemaan juuri kirjailijan sydämen kohdalla, mutta sehän oli räätälin syy eikä neiti Leijasen.
Käveltiin äänettöminä halki niityn ja noustiin aidan yli. Aidan takana oli kantoinen aho, jonka toisella reunalla kasvoi lehtimetsää, ja lehtimetsän takana, järven rannalla, oli rosoinen, pensaita ja pieniä mäntyjä kasvava kallio.
— Neiti Leijanen on niin totinen, huomautti kirjailija äkkiä.
Puhuteltu loi katseensa maahan. Emme ole aivan varmat siitä, mutta pidämme kuitenkin sangen todennäköisenä, että neitosen rinnasta samalla kohosi pieni, aivan pieni huokaus.
— Onko neiti Leijasella ikävä? jatkoi kirjailija tutkimustaan.
— Oh… on… tai ei… en tiedä itsekään… sopersi neiti Leijanen hiljaa.
Kirjailija huiski kepillään poikki päivänkakkaroita, joita sillä kohdalla kasvoi erittäin runsaasti, ja ajatteli, että mitähän tässä oikein olisi tehtävä.
Koivikossa niukahdutti neiti Leijanen pienen jalkansa. Ei tosin ensinkään vaarallisesti, mutta kuitenkin sen verran, että hän alkoi kävellä yhä vaivalloisemmin ja vihdoin, heidän päästyään tuon äskenmainitun kallion juurelle, vaipui istumaan rantakivelle ja valitti, ettei hän voinut kävellä kauemmaksi.
— Oi voi, miten koskee! valitti neito.