— Jos minä hieroisin teidän nilkkaanne, esitti kirjailija.
— Voi voi, ei teidän pidä vaivata itseänne minun tähteni!
Nuori mies vakuutti, ja aivan totuudenmukaisesti, ettei se ole hänelle mikään vaiva, vaan päinvastoin ilo. Tältä kannalta katsottuna esiintyi asia tietysti koko lailla uudessa valossa, mutta oli kuitenkin vielä eräs seikka, johon neitosen mielestä oli ehkä kiinnitettävä huomiota ennen asian lopullista ratkaisua:
— Mutta jospa se ei ole sopivaa? kuiskasi hän.
Tämä oli hra Tuulosen mielestä kovin lapsellinen pelonaihe, sillä, kuten hän huomautti, tässä ei ollut ketään syrjäisiä näkemässä, joten kenenkään sopivaisuudentunteet eivät voineet tulla loukatuiksi.
— Mutta… olettehan te kuitenkin herra… ja mies…
Tietysti. Hra Tuulonen oli jos kukaan herra ja mies, sanalla sanoen herrasmies. Mutta herrasmiehenä hän tietysti tiesi varsin hyvin, mikä on sopivaa, mikä ei.
— Meidän kesken, huomautti hän, eivät tietysti tarvitse mitkään joutavanpäiväiset muodollisuudet tulla kysymykseen.
Neiti Leijaseen sanat "meidän kesken" vaikuttivat kuin hieno, hyväilevä sähkövirta, joka värähdytti hänen notkeata vartaloaan hiusneuloista kengän korkoihin saakka. Hän ei enää väittänyt vastaan, vaan riisui matalan, soljella kiinnitettävän kengän vasemmasta jalastaan, ja hra Tuulonen alkoi hieroa hänen nilkkaansa. Alussa neitonen hieman kiljahteli, mutta tottui sitten.
— Alkaa jo tuntua vähän paremmalta, sanoi hän hetken kuluttua.