Tuuli kahisi kalliolla pensaissa, männynkäppyröissä ja risukoissa, heidän edessään olevalla aukealla järvenpinnalla loiskuivat, läikkyivät ja lipattivat tuhannet pienet laineet, ja aurinko heitti heleän valaistuksen edempänä olevan saaren rannalla punertavina paistaviin satavuotisten honkien kylkiin.
— Paljon kiitoksia, kyllä se jo on hyvä! sanoi neito.
— Ei, sallikaa minun vielä!… huudahti nuori mies.
Neito salli hänen jatkaa.
Hetken kuluttua sanoi kirjailija:
— Miksi te olette nyt iltapäivällä ollut niin surullinen?
— Ei se ole mitään… ettekä te voisi kuitenkaan auttaa minua, vastasi tyttö hiljaa.
— Mutta jospa sittenkin voisin! huudahti nuori mies. — Tekisin vaikka mitä, saadakseni teidät jälleen iloiseksi.
— Mitäpä te välitätte siitä, mitä tällainen tyttöparka ajattelee ja kärsii! sanoi neiti Leijanen katkera sävy äänessään. — Te voimakas ja ylpeä suuren maailman mies…!
Mutta nyt olivat viime aikoina jonkin verran turtuneina olleet runoilijavaistot heränneet nuoren miehen sydämessä melkein samankaltaisella voimalla kuin sillä hetkellä, jolloin hän ensi kerran näki neiti Leijasen.