— Mitäkö välitän?! huudahti hän. — Antaisin vuoden elämästäni, saadakseni teidät hymyilemään! Uhraisin kaikki, mitä minulla on, voidakseni auttaa teitä! Uhmaisin vaikka koko maailmaa, jos vain tietäisin sillä… Tässä kohden runoilija äkkiä vaikeni, sillä tyttö ikäänkuin raukeni hänen syliinsä, painoi päänsä hänen rintaansa vasten, niin että napinlävessä oleva kukkakimppu rutistui, ja kuiskasi:
— Oi Kauno, minäkin olen rakastanut sinua ensi hetkestä saakka!
Sitten hän suuteli hra Tuulosta.
Ellei viimemainitulla muutenkin olisi ollut pystytukka, olisi se aivan varmaan noussut pystyyn tällä hetkellä. Ajatukset tanssivat villiä hypikepyörikettä hänen aivoissaan ja veri jyskytti ohimoissa, tuntuen kuin hurjassa tahdissa toistavan hänen korvissaan ilkkuvaa: "Nyt sinä olet kiikissä… kiikissä kiikissä kiikissä kiiiiii — iiiiii — iiii — iikissä…"
Nuori mies istui aivan tyrmistyneenä, tyttö vielä puoleksi kivellä, puoleksi hänen sylissään. Tytön jalka oli yhä edelleen hänen kädessään.
Vihdoin tyttö irroitti hiljaa jalkansa ja otti näin vapaaksitulleen käden omaansa.
* * * * *
Kalle Kannas oli päivällisen jälkeen kierrellyt niityillä ja metsissä, hävittänyt erään variksenpesän ja ottanut sieltä täältä valokuvia.
Hän oli täten vähitellen saapunut metsänreunassa olevalle kalliolle, istahtanut muutaman suuren katajapensaan juurelle varjoon ja antanut katseensa harhailla ulapalla.
Kuinka kauan hän näin oli istunut, valokuvauskone polviensa välissä, sitä ei hän olisi osannut sanoa, kun alhaalta rannalta kuului ääniä ja hän huomasi neiti Leijasen ja hra Tuulosen saapuvan.