Ensin oli Kalle Kannas aikonut nousta ja poistua toisten huomaamatta, mutta nähtyään neiti Leijasen jalkaansa valitellen istuutuvan kivelle, ei hän katsonut paikanvaihdosta tarpeelliseksi, siirtyihän vain hieman lähemmäksi katajapensasta, etteivät toiset huomaisi häntä.
Täten hän joutui edelläkerrotun kohtauksen todistajaksi alusta loppuun, ainoastaan parinkymmenen metrin päässä.
Mitä neiti Leijanen hra Tuuloselle kuiskasi, sitä ei hän kyllä kuullut, mutta sen paremmin hän näki, mitä sitten seurasi.
Ensin hän katui sitä, että oli jäänyt paikoilleen, sillä hänestä tuntui ilkeältä, että hän, vaikkapa tahtomattaankin, oli joutunut tuollaisen kahdenkeskisen kohtauksen syrjästäkatsojaksi. Mutta samassa silmänräpäyksessä välähti hänen mielessään ajatus, joka melkein huumasi hänet. Hän käänsi vähän konettaan ja painoi nappia. Kuului hiljainen näpsähdys, joka kokonaan hukkui tuulen huminaan, ja alempana oleva pari oli tullut valokuvatuksi juuri tärkeimmällä hetkellä.
Hetken kuluttua nousivat alhaalla olevat seisomaan. Kalle Kannas näki
heidän lähtevän kävelemään eteenpäin pitkin rantahietikkoa. Neiti
Leijanen, joka ei enää ensinkään ontunut, nojautui kiinteästi herra
Tuuloseen. Minuutin kuluttua he olivat kadonneet näkyvistä.
Oli hyvä, ettei kukaan ollut tällä hetkellä jossain toisessa piilopaikassa valokuvaamassa Kalle Kannasta itseään, sillä kuva olisi näyttänyt tämän järkevän ja tyyniluontoisen kauppa-apulaisen esittämässä yksinään rantakalliolla jonkinlaista hurjaa, riemuitsevaa sotatanssia, jollaista varmaankin julmat ihmissyöjät esittävät padan ympärillä, odottaessaan vihollisensa kypsymistä, se kuitenkin erona, ettei tanssivalla ihmissyöjällä todennäköisesti ole kädessään valokuvauskonetta.
Puolen tunnin kuluttua meni Kalle Kannas, poikkeamatta enää huvilalle, laiturille "Sirkkaa" odottamaan. Hän istui laiturin reunalla, silitellen silloin tällöin hellästi pientä, siroa konettaan, jupisten ja naurahdellen itsekseen kuin hölmö.
Kului vielä neljännestunti, ennenkuin "Sirkan" huuto kuului
Palvionniemen takaa.
Laivan laskiessa rantaan saapuivat laiturille myöskin neiti Leijanen ja hra Tuulonen. Tyttö oikein säteili onnesta, mutta kirjailija, vaikka hymyilikin aina häntä puhutellessaan, näytti hajamieliseltä, ikäänkuin hän olisi vaivannut päätään jollain vaikealla laskuopillisella esimerkillä.
Pari meni laivan peräosaan, mutta Kalle Kannas asettui pannun viereen katselemaan, miten hikinen ja rasvainen koneenkäyttäjä, jonka nenä oli aivan noessa, puuhasi koneensa ääressä.