Koska ilta oli lauha eikä Jaakkola koskaan ollut pelännyt pientä kastumista, eivät taivaan merkit ensinkään vaikuttaneet hänen päätökseensä kävellä puolituntia pitkin kaupunkia ennen nukkumaan menoaan.
Astuttuaan ulos rehtori Peranderin talon portista hän huomasi Arkun portinviereisessä ikkunassa ukko Saksmanin valkoisen parran. Hän poikkesi siis tervehtimään vanhaa tuttavaansa ja kysyi, eikö hänenkin alkaisi jo olla aika mennä nukkumaan.
— Ei ole paljon enää nukkumisesta väliä näin vanhemmalla puolen ikää, sanoi ukko. — Mikä onkin varsin paikallaan, sillä haudassa saa kuitenkin nukkua oikein tarpeekseen. Olen tässä muuten pitänyt jo tuntikauden silmällä sitä miestä, joka pitää sinua silmällä.
— Mitä ihmettä? kysyi kummastunut rautakauppias.
Ukko Saksman alensi vähän ääntään ja sanoi:
— Etkö ole huomannut, että ukko Wahl vakoilee sinua? Me olemme jo parina kolmena päivänä panneet sen merkille, sinun käydessäsi tuolla Peranderin luona. Nytkin se peijakkaan huuhkaja on istunut tikapuillaan koko sen ajan, minkä olet ollut Peranderilla. Teillä näyttää olevan selvittämättömiä asioita keskenänne! sanoi ukko ja hymyili kuin vanha susi.
— Antaa hänen vakoilla, sanoi Jaakkola. — Minä en sittenkään ryhdy kaksintaisteluun hänen kanssaan.
Annettuaan ukko Saksmanille tämän vakavan ja rauhoittavan lupauksen
Jaakkola lähti jatkamaan matkaansa, vilkaisten kuitenkin vähän ajan
kuluttua taakseen nähdäkseen, hiipikö ukko Wahl hänen kintereillään.
Mutta kilpakosijaa ei näkynyt.
* * * * *
Palotorni oli pienoisella töyräällä kaupungin laidassa. Siitä oli se etu, ettei torninvartian tarvinnut katsella ympärilleen, kuten sellaisissa torneissa, jotka ovat keskellä kaupunkia, vaan suoraan eteensä. Kaupunki oli silloin kuin tarjottimella hänen edessään.