Hän oli kyllä jo jonkin aikaa unensa läpi hämärästi kuullut jotain melskettä ympäriltään, mutta ei ollut vielä jaksanut herätä. Väkijoukon tärisyttävä huuto sai hänet vihdoinkin hereille.
Nissinen kuuli alhaalta ankaran kohinan, yö oli muuttunut valoisaksi kuin päivä, kirkkaat liekit leimahtelivat aivan tornin vieressä ja ilma tuntui kuumalta. Mutta yli kaiken melun, yli hevosien hirnuminen, yli palomestarin kiljumisen, yli ruiskujen ja vesitynnyrien kolinan ja yli tulen kohinan ja räiskeen kuuli palovartia väkijoukon huudon, joka oli kuin meren pauhu: "Nissinen, Nissinen, torni palaa!"
Silloin kapsahti Nissinen jaloilleen, näki vajan palavan ja lieskan leimuavan pitkin tornin toista kylkeä ja kuuli kellonläppäyksen kirkontornista. Ja silloin tempasi Nissinen palotorven naulasta, veti keuhkonsa ilmaa täyteen ja nosti torven huulilleen. Hänen poskensa pullistuivat hirmuisesti ja palotorvi alkoi mylviä:
— Tuut—tuut—tu-uut!
— Nissinen on vielä tornissa! huusi riemuitseva väkijoukko.
— Tuut—tuut! mylvi Nissisen torvi.
— Nissinen, tule sukkelaan alas tornista! huusi huolestunut väkijoukko.
— Tuut—tuut—tuut—tu-uut! vastasi Nissinen.
— Ei se pääse enää alas tornista — portaat jo palavat! huomautti se äskeinen pöhkönnäköinen poika.
— Voi hyvä isä, nyt se Nissinen palaa kuitenkin sinne! parkuivat akat.