— Hyppää alas sieltä tornista! huusi palomestari. — Muuten palat sinne kohta!
Nissinen oli nyt itsekin huomannut tilansa vaarallisuuden ja lakannut toitottamasta. Hän lähti tulemaan alas portaita, mutta lieska löi jo sieltä häntä vastaan.
Kuullessaan palomestarinsa komennon Nissinen kurkisti yli kaiteen ja vastasi:
— En minä uskalla hypätä, minä katkaisen jalkani ja niskani.
— Tänne palopurjeita! huusi palomestari.
Silloin huomattiin, ettei palopurjeita oltu tuotukaan paikalle. Kun palotorni oli yksinäisellä paikalla, ei tarvinnut mitään palopurjeilla suojella.
Palomestari puhkesi voimakkaisiin sadatuksiin, joiden vaikutuksesta muutamia valkomekkoisia lähti juoksemaan varastohuoneelle päin.
Sinne oli kuitenkin matkaa pari, kolmesataa metriä, ja yhä korkeammalle leimahtelivat liekit pitkin palotornin seiniä. Vielä minuutti, ja Nissinen olisi auttamattomasti hukassa.
— Kun olisi vaikka vanhoja palttoita, minkä päälle hypätä! arveli edellämainittu pöhkönnäköinen poika, raapien miettiväisenä kainalokuoppaansa.
Se oli pelastava sana. Silmänräpäyksessä oli väkijoukko riisunut rakennusmestari Retusen yltä päällystakin. Tämä osoitti tervettä vaistoa, sillä koska rakennusmestari Retunen oli lihavin läsnäolijoista, niin oli hänen päällystakkinsa tietysti avarin ja niin ollen tarkoitukseen sopivin.