Toistakymmentä miestä tarttui päällystakin reunoihin ja pingoitti sen keskelleen tornin juurella. Tuli ei ollut vielä onneksi ehtinyt vastatuuleen tunkeutua sille puolen tornia, niin että voitiin asettua aivan tornin viereen.
— Ei tuo kestä yksinään! sanoi pöhkönnäköinen poika arvostelevasti.
Liekit, jotka ylhäällä levisivät nopeammin kuin tornin juurella, olivat jo ympäröimäisillään Nissisen, jonka tila alkoi näyttää toivottomalta.
Pojan huomautuksen kuullessaan oli väkijoukko sanaakaan sanomatta riistänyt päällystakin eräältä toiselta rakennusmestarilta, joka oli melkein yhtä lihava kuin Retunenkin, ja asettanut takit päällekkäin. Puolentoistakymmentä tanakkaa miestä piteli lujin kourin kiinni takkien reunoista.
Palotorni roihusi nyt mahtavana tulipatsaana, joka varmaankin näkyi penikulmien päähän. Vielä silmänräpäys, ja Nissinen hukkuisi liekkeihin.
— Hyppää nyt, Nissinen! huusi väkijoukko.
— Mutta älä hyppää minun niskaani! huusi eräs tilapäisen pelastuspurjeen pitelijöistä.
Nissinen hyppäsi. Eihän siinä muu auttanut.
Palovartia lensi alas palavasta tornista sääret väärässä ja kädet harallaan. Takinliepeet liehuivat ilmassa, ja sekunnin kuluttua hän mätkähti rakennusmestarien päällystakeille, jotka onneksi kestivät tämän äkillisen ja ankaran koetuksen.
— Eläköön! huusi väkijoukko.