Sitten oli ompeluseura heti kohta täydessä touhussa salissa, ja kahvikupit kilisivät ja kielet kävivät suunnattomalla nopeudella, paljoa suuremmalla kuin neulat, ja herra Eenokki Tattari ja neiti Narukatkes jäivät pitämään seuraa toisilleen, ja huomasivat pian, että heillä oli paljon yhteisiä hauskoja tuttavuuksia ja että he oikeastaan olivat vähän sukuakin, väärän koivun takaa, toisilleen, vaikka se sukulaisuus oli niin monimutkainen asia, että he aina sekautuivat, kun yrittivät selvittää sitä.
Ja hra Eenokki Tattari ihastui hetki hetkeltä yhä enemmän, sillä ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö neiti Narukatkes ollut kaikkein viehkein ja pirtein ja henkevin ja älykkäin ja hauskin ja sukkelin nuori nainen, mihin hän koskaan oli tutustunut, ja heillä oli niin paljon puhumista ja nauramista ja väittelemistä keskenään, ettei neiti Narukatkesin työstä tullut yhtään mitään, ja rouvat Tuiska ja Haalea alkoivat luoda heihin yhä pidempiä silmäyksiä ja sitten toisiinsa merkitseviä katseita ja sitten rouva Tattariin kummallisia silmänvilkaisuja.
Hra Tattari nousi ylös ja ryhtyi näyttelemään neiti Narukatkesille koko huoneistoaan, ja näytti kaiken mitä näyttää voi, kylpyhuonetta ja keittiön alkoovia myöten, viimeksimainitun palvelustytön suureksi suuttumukseksi, ja saattoi vieraansa sitten työ- ja kirjastohuoneeseensa ja alkoi näytellä hänelle harvinaisia teoksia ja arvokkaita taideteoksia, ja aika kului kuin siivillä, kunnes rouva Tattari ilmestyi punakkana ovelle ja kysyi vähän pingotetulla äänellä, missä ihmeessä he ovat koko illan olleet ja ilmoitti heitä yleisesti kaivattavan ompeluseuran keskuuteen.
Kun vieraat olivat menneet, kysyi Eenokki Tattari käsiään hykerrellen, milloin ja missä ompeluseuran seuraava kokous on.
— Mitä se sinuun kuuluu? kysyi rouva Siviä Tattari vähän ärtyisesti. — Et sinä enää koskaan joudu meidän ompeluseuramme kokouksiin… ja minä luulen, että neiti Narukatkes on liian vieras meidän piirillemme, voidakseen menestyksellä ottaa osaa ompeluseuran työhön.
— Niin kai, myönsi Eenokki Tattari. — Minä olen varma siitä, että hän paljoa paremmin soveltuu siihen lukukerhoon, jonka minä aion perustaa.
HÄKÄMYRKYTYS
Juu.
Virtalaiskalla on pieni rihkamapuoti muutamalla kadulla tai oikeammin kadun varrella tuolla Pitkänsillan toisella puolen. Ei siinä juuri käy ostajia eikä taida olla mainittavasti myymistäkään, mutta liike kuin liike. Virtalaiska itse asuu puodin takaosassa varjostimen takana terveen kaksivuotisen poikalapsensa kanssa.
Kun Virtalaiska lähtee asioilleen⁻ kaupungille, niinkuin hän usein lähtee, niin jättää hän pojan nukkumaan varjostimen taakse — se on hyvä nukkumaan, se nukkuu kuin pölkky — ja pistää puodin oven lukkoon. Eihän niitä ostajia kuitenkaan käy.