— Sinun täytyy tulla meidän kanssamme, sanoi Tuulikki Ispinä. — Sinähän olet mies!
— Niin, minä olen mies, mutisi Simo Ispinä. — Vaikka ei se ole minun vikani…
Simo Ispinä otti seinältä kiväärin ja latasi sen viidellä patruunalla.
Sitten mietti hän hetken aikaa ja kiinnitti pistimen kiväärin piippuun.
— Menkää edellä, sanoi Simo Ispinä.
Kerimäen Mari meni edellä. Sitten tuli Tuulikki Ispinä. Sitten tuli Simo Ispinä, kalmankarvaisen päättäväisyyden värähdellessä poskilihaksissaan ja kivääri valmiina verilöylyyn.
Ullakolla ei kuitenkaan ollut mitään rosvojoukkoja. Tuulikki Ispinä kyllä kiljahti niin kuin olisi hänen sydämensä lävistetty kaksiteräisellä miekalla, mutta se johtui siitä, että lihava rotta juoksi melkein hänen kenkiensä ylitse.
Marin ilmoitus oli ollut osittain erehdyttävä. Lukkoa ei oltu rikottu. Varas oli vain nyppäissyt sen peukalolla ja etusormella irti hatarasta lautaovesta.
— Se on hävytöntä! lausui Simo Ispinä, laskien kiväärin jalalle. — Minä ammun sen seulaksi! lisäsi hän uhkaavasti.
Varas oli myllistellyt komeron lattialla olevaa rojua, kaatanut pakkilaatikoita ja penkonut sieltä täältä.
— Eipä se ole tainnut mitään kelpaavaa löytää, arveli Simo Ispinä.
Mutta Mari läiskäytti käsiään ja huusi: