Naamiaiset olivat oikein onnistuneet. Niissä oli paljon iloisia ja hauskoja ihmisiä, ja iloisin ja hauskin oli epäilemättä ystävämme Sigismund.
Sigismund oli aina siellä, missä riemun remakan aallot löivät korkeimmalle. Hän tunsi olevansa kuin perhonen, joka kesän kauneimpana päivänä lentelee kukasta kukkaan. Taikka niinkuin mehiläinen, joka ymmärtää lentää semmoisiin kukkiin, joista saa parhaiten mettä.
Lopuksi takertui Sigismund erääseen pulskaan naamiottareen. Sigismund on aina pitänyt enimmän sellaisista naisista, joiden paino on yli 75 kiloa netto. Mahdollisesti on se perinnöllistä. Sigismundin isä oli nimittäin teurastaja. Sigismund itse sanoo, että teurastaja oli hänen setänsä. No niin, setä oli kyllä myöskin teurastaja.
Pulska naamiotar oli hyvin viehättävä, ja Sigismund hakkaili häntä kovasti. Sigismund tanssi lopuksi vain hänen kanssaan. Sigismund kuiskasi hänen korvaansa, että näin tahtoisi hän tanssia koko elämänsä. Hän tahtoisi tanssia hurmaavan naamiottaren kanssa auringon valossa palmujen alla Tahitissa, satakielien laulaessa ja kolibrien lennellessä pensaasta pensaaseen, ja kun aurinko alenisi ja illan viileys laskeutuisi tahitilaisten luonnollisille kiiltäville muodoille, tahtoisi hän, ystävämme Sigismund, istua viehkeän toverinsa majan ovella ja näppäillä tamburiininsa kieliä…
— Ha ha! nauroi viehkeä naamiotar. — Vai tamburiinin kieliä! Tiedättekö edes, mikä tamburiini on?
Mutta ystävämme Sigismund sanoi, ettei sillä ole väliä, mitä hän näppäilee, ja sitten he istuivat kaikkein syrjäisimmässä pöydässä virvokkeita nauttien, sillä Sigismund tahtoi lymytä kateellista maailmaa ja kätkeä aarteensa sen palavilta silmiltä ja leikkiä Tahitia kylmässä Pohjolassa, ja sitten rukoili hän hurmaavaa tuntematonta kohottamaan hiukan naamiotaan.
Hurmaava tuntematon sanoi, että puolen tunnin kuluttua poistetaan kaikkikin naamiot ja salat tulevat julki, mutta Sigismund oli kärsimätön ja yritti lempeällä, vaikka hehkuvalla väkivallalla kurkistaa naamion alle, onnistumatta siinä kuitenkaan.
Ja tuli puoliyön hetki, ja naamiot riisuttiin, ja Sigismundin ihana tuntematon poisti teatraalisella eleellä naamionsa ja katsahti sitten säteilevin silmin Sigismundiin.
Mutta Sigismundin paikka oli jälleen tyhjä, niinkuin kaksi tuntia aikaisemmin illallisillakin. Sigismund oli pudonnut pöydän alle, mutta hän ei ollut kuollut. Hän oli tosin puolikuollut, mutta hän pääsi kuitenkin vielä liikkumaan.
Tuskan hiki otsallaan ja naamio edelleen silmillään pujahti hän oman pöytänsä alta viereisen pöydän alle.