Iltapäiväaurinko paistoi sisään hra S.F. Peilarin huoneeseen. Se paistaa siihen joka päivä, milloin ei taivas ole pilvinen, n. 13 minuuttia, tullessaan näkyviin edessä vasemmalla puolen olevan kivimuurin takaa ja ollessaan matkalla oikealla puolen olevan kivimuurin taakse. S. F. Peilarilla on siis »aurinkoinen huoneisto hyvällä näköalalla», juuri niinkuin siinä ilmoituksessa sanottiinkin, jonka nojalla Peilari oli huoneistonsa löytänyt.
Ovikello soi ja Peilari meni avaamaan ajatellen, että siellä on kukaties se tyttö, joka myyskentelee paperikukkia.
Siellä ei kuitenkaan ollut paperikukkatyttöä, vaan vaimo, joka tarjosi kengännauhoja, pitäen nauhakimppua koholla kuin italialainen, joka ryhtyy nielemään makarooniannosta.
S.F. Peilari vastasi tietysti, ettei hän tarvitse kengännauhoja. Ihmiset yleensä luulevat, etteivät he tarvitse kengännauhoja, vaikka he, lapikasjalkaisia savolaisia lukuunottamatta, eivät juuri muuta tarvitsekaan kuin kengännauhoja.
Vaimo katsahti Peilarin kenkiin. Oikean jalan kengännauhassa oli kaksi solmua, joista toinen oli kuin mikä 1850-luvun rusetti, toinen taas epämääräisen näköinen myhkyrä.
S.F. Peilari punastui vähän ja lisäsi:
— Taikka jos ma nyt sentään otan yhden parin.
Seuraava soittaja ei ollut mikään kauppias. Se oli puhkuva rouva, joka kysyi:
— Täälläkö herra Jafetson asuu?
S.F. Peilari vastasi totuudenmukaisesti, ettei herra Jafetson asunut siellä.