— Juoksutetaan ihmisiä turhanpäitten ylös näin jyrkkiä ja pimeitä rappuja, sanoi puhkuva rouva äkäisesti ja paiskasi oven kiinni S.F. Peilarin nenän edessä.
Peilari huokasi ja palasi työhönsä. Hänen työnään oli löytää salaperäisellä tavalla kadonnut hopeinen kalvosinnappi.
Sitten tuli nuori mies, joka oli sitä mieltä, että S.F. Peilarin taloudellinen etu vaatii häntä ostamaan mainioksi tunnettua »Mattssonskan liisteriä».
— Ahaa! huusi S.F. Peilari. — Te olette se sama lurjus, joka pari kuukautta sitten narrasitte minut ostamaan »Mattssonskan liisteriä» ja maksamaan siitä 18 mk. Teitä minä juuri olenkin odottanut. Minä tuon heti teille näytteen tavarastanne.
Peilari juoksi keittiöön ja etsi käsiinsä kysymyksessä olevalla liisterillä paikatun lasikannun, jota säilytettiin juuri tällaista tilaisuutta varten — pärekopassa, ettei se hajoaisi käsiin — sekä liisteripötkyn, jonka liisteröivät ominaisuudet, mikäli niitä koskaan oli ollutkaan, olivat aikoja sitten haihtuneet siihen avaruuteen, joka ympäröi maapalloa ja Peilarin keittiötä.
»Mattssonskan liisterin» kaupittelija oli kuitenkin haihtunut melkein samalla tavalla. Peilari, joka asuu neljännessä kerroksessa, juoksi koppa kädessä viidenteen kerrokseen, mutta liisterinuorukaista ei näkynyt sielläkään, mistä päättäen hän oli haihtunut portaita alaspäin. Peilarin juostessa hajosi lasikannu lopullisesti raunioiksi, mitkä surumielisesti helisivät pärekopan pohjalla.
S.F. Peilari palasi takaisin asuntoonsa, tuntien salaista miehekästä mielihyvää sen johdosta, että liisterihuijari oli näin suin päin paennut häntä.
Peilari meni kylpyhuoneeseen ja nosti suurella vaivalla kylpyammeen pystyyn seinää vasten. Ammeen alta löysi hän hammasharjan ja 50 penniä, mutta hopeinen kalvosimen nappi ei ollut sielläkään.
Se oli nimittäin hänen kirjoituspöydällään, avoimessa pahvirasiassa, missä hän säilytti muitakin nappeja, hakaneuloja y.m.s. pientä, mutta tarpeellista tavaraa. Ja kun se oli päällimmäisenä tässä rasiassa, mikä oli avoinna hänen nenänsä edessä joka kerta kun hän pöydän ääreen tuli, niin ei hän luonnollisesti huomannut sitä. Tälle ilmiölle on luonnollisen ja hyväksyttävän selityksen antanut Edgar Allan Poe, mutta sen selostaminen veisi meidät syrjään pääasiasta.
Puolen tunnin kuluttua ilmestyi näyttämölle kiilloituspulverin myöjä, jolle luonto oli pienten ja tihruisten silmäin korvaukseksi antanut ison nenän. Päättäen sen 4 omituisesta kiillosta oli hän käyttänyt pulveria senkin kirkastamiseen.