— Minä en tarvitse teidän pulvereitanne, sanoi S.F. Peilari. — Juoskaa järveen ja viekää pulverit mennessänne!
— Järvet ovat vielä jäässä, hö hö! vastasi isonenäinen tuttavallisesti.
— Tämä on kerrassaan erinomaista kuurauspulveria kaikenlaisille
metalleille. Hiukan vain hinkkaa, niin heti loistaa ja välkkyy kuin
Naantalin aurinko, hö hö!
— No koettakaa sitä sitten tuohon ovenripaan, sanoi S.F. Peilari.
— Hm… sen se näkyy olevan tarpeessakin… hö hö! sanoi pulveroitsija hieman epävarmasti. — Ei kai ole puhdistettu sitten kuin talo rakennettiin, hö hö… ja tämä näyttää olevan hyvin keskiaikainen talo, hö hö…
Kuurauspulverin asiamies ryhtyi todellakin hankaamaan ovenripaa, missä ei kuitenkaan tapahtunut muuta muutosta kuin että ripa tuli jonkinverran entistään tummemmaksi.
— Eikä tämä maksa kuin viitosen pötky, sanoi kaupustelija.
— Eipäs se näy pystyvän tuohon ovenripaan! huomautti S.F. Peilari. —
Sehän vain mustuttaa!
— Mutta kun minulla on tätä enää niin vähän jäljellä, niin voinhan minä lopuskat antaa neljästä markasta. Ei tämä ovenripa kuparia olekaan!
— Kuka sitä on kupariksi sanonut? Mutta metallia se on. Vai luuletteko te sitä puuksi?
— Mitä lienee huonoa messinkiä… eihän semmoiseen mitkään kuurauspulverit vaikuta. Tämä minun tavarani onkin varsinaisesti kupariastioita varten. Niille se on erinomaista. No, ja sama se, kolme markkaa!