— Vasikka vietiin aamulla kaupunkiin, kun sinä olit sanonut isännälle, että kuka sitä lihaa kesällä! Jos olisikin se vasikka, niin mikäs…
— Täytyy laittaa kalaa.
— Niin, kalaa… ja hummeria ja kaviaaria! Niin sinä puhut kuin olisimme vielä Helsingissä. Siellä saa aina kalaa, mutta mistä sinä luulet kalan tulevan täällä maalla, järven rannalla?
Totta oli. Selma ja Urho Antero asuivat jo alun kolmatta viikkoaan maalaistalossa suuren järven rannalla, näkemättä kalan päätäkään. Lukuunottamatta sitä sillilähetystä, joka oli tilattu kaupungista, osuuskaupasta.
— Kalaa tulee! sanoi Urho Antero äkkiä.
Urho Anterolla oli nimittäin kolme uutta uistinta, joita hän ei ollut tullut vielä vedessä kastaneeksi: suuri uistin, pieni uistin ja se patenttiuistin, joka ei tartu ruohoihin eikä uppoa pohjaan soutamasta lakatessa.
— Kunpahan tulisi! huokasi Selma. — Saisit kerrankin…
— Älä toivota onnea! huusi Urho Antero. — Se via, kalaonnen!
— Noilla uusilla housuillasiko sinä aiot kalastamaan lähteä?
— Se on totta. Mitä huonommat housut, sen parempi saalis, vakuutti isävainaja.