— Ehtoota, sanoi suutari, joka hiljalleen kierteli ja kaarteli lähellä rantaa olevan kaislikkosaarekkeen reunoja. — Herrat taisivat lähteä kalan narruuseen?
— Iltaa, iltaa! vastasi Urho Antero tuttavallisesti. — Ottaako hauki?
— Eipä näy välittävän… ei ole nyt tuulikaan siltä kantilta, valitti suutari ja nosti keskikokoisen hauen veneeseensä. Urho Antero huomasi, että suutarilla oli paremmat housut kuin hänellä, tavallisen hyvät housut noin suutarismiehen housuiksi.
Urho Antero lähti soutamaan lahden suussa olevaa pientä saarta kohti. Isäntä oli kerran sanonut, että jollei muualta mitään saa, niin se saari kumminkin aina kalakeiton antaa.
Kierrettyään saaren kahteen kertaan myötäpäivään veti Urho Antero ison uistimen ylös ja heitti pienen ja patenttiuistimen veteen, kummankin puoleltaan venettä.
Sitten hän lähti soutamaan vastapäivään.
Suutari se näkyi vain siellä lahdella kaislikkoaan kiertelevän…
Tunnin kuluttua — ei ollut nykäissytkään — ja selviteltyään neljännestunnin patenttiuistinta pikku uistimen siimasta arveli Urho Antero parhaaksi palata lahdelle. Siellä se taitaa sittenkin hauki pötköttää kaislikon reunassa, silmät päässä jäykkinä. Kyllä näyttää suutari tietävän. —
— Ei se tunnu olevan nyt syömätuulella, huomautti Urho Antero, soutaessaan kymmenkunnan sylen päästä suutarin ohi.
— Ei se tunnu… myönsi suutari, joka juuri oli nostanut ison ahvenen kuin omasta padastaan. — Eikä tuo ole kyllä tuulikaan siltä kantilta…