— Maistuisikohan tupakka? kysyi Urho Antero, kerien pientä uistinta kelalle.
— Minkähän tuo tekisi… epäröi suutari. — Sinnekö ne herrat jättävät toisen uistimen järveen… tässä on paljon hakoja pohjassa.
Urho Antero selitti, että se on semmoinen uusi keksintö. Ei se painu koskaan pohjaan.
— Jaa, olen minä kyllä kuullut semmoisista, vaikka en ole nähnyt, sanoi suutari.
Urho Antero tarjosi tupakan ja lappoi sitten patenttiuistimen suutarin tarkastettavaksi.
— Jopa on patentti! ihasteli suutari. — Jos ei tähän kala tartu, niin sitten ei mihinkään. Minulla on vain tämmöinen vanhasta lusikasta — oma tekemäni…
Urho Antero saattoi tupakkahetken jälkeen jäädä kainostelematta soutelemaan saman kaislikkosaarekkeen ympärille kuin suutarikin. Soudettiin toinen toista puolta toinen toista, ja vaihdettiin aina joku sana. Siinä rupatellessa veti suutari sen suuren hauen, jota hän oli lähtenyt hakemaankin. Urho Anteron ei tarvinnut kertaakaan nostaa uistintaan, kun eivät siihen patenttipyydykseen ruohotkaan tartu.
Selma on hyvin iltauninen, mutta hän oli kuitenkin laiturilla vastassa, kun Urho Antero lopuksi joskus auringonlaskun jälkeen souti rantaan.
— Noin suuri hauki… ja yksi, kaksi… kolme pienempää! Nyt meillä on hyvä päivällinen, Luojan kiitos! huusi ihastunut Selma. — Minä kun pelkäsin niin, etten olisi saanut koko yössä unta. Mainiot housut…!
Mutta suutarin eukko oli jo nukkumassa, kun suutari tuli mökilleen.