Silloin sammui Isko Tuiterin rakkaus. Se muuttui vihaksi.
AVUTONNA
Mainiota! sanoi johtaja Efraim Kölliskö. — Herttaista! Mainion herttaista!
Hra Kölliskö sanoi sen vain itselleen ja korkeintaan joillekin mahdollisesti läheisyydessä oleville ahvenille ja salakoille. Efraim Kölliskö oli nimittäin yksin.
Ja sitäpaitsi niin yksin kuin ihminen voi olla. Alastikin vielä.
Tällä hetkellä ei Efraim Kölliskö, toiminimi Kölliskö, Kuikula & Kumpp:in toimitusjohtaja ja pääosakas, kuitenkaan aavistanutkaan, kuinka yksin hän itse asiassa oli.
Hän oli ollut onkimassa pienen luodon reunassa keskellä järven selkää.
Sen luodon vedenpäälle ulottuva osa oli vain parin neliömetrin laajuinen, sileäpintainen kivi, ja sekin niin matala, että joka kolmas tai seitsemäs tai yhdeksäs aalto huuhteli sen ylt'yleensä.
Sitten oli Kölliskön tehnyt mieli virkistää itseänsä uinnilla.
Hän oli soutanut veneensä tuon piskuisen luodon ääreen, kunnes keula nousi kivelle, riisunut kaikki verhonsa venheeseen, koska ne olisivat kastuneet luodolla, ja heittäytynyt sitten luodolta veteen. Pieneltäkin kiveltä pääsee sentään paljoa mukavammin takaisin veneeseen kuin suoraan vedestä.