— Millä voimme palvella? kysyi keski-ikäinen varatuomari, jolla oli sileiksi ajellut kasvot, pyöreät silmälasit ja kohtelias käytös.
Hra Vehnänen tuijotti ensin vähän aikaa hajamielisenä eteensä. Sitten hän pyyhkäisi otsaansa, istahti nahkaiseen nojatuoliin, kohotti vasemman säärensä oikealle polvelleen, otti taskustaan nenäliinan — se oli vielä vanha — kuivasi hikisiä kämmeniään ja sanoi:
— Konkurssihakemus!
KADONNUT LUKKO
Mooses Jupisterilla oli kiire, sillä Mooses Jupisteri pelkäsi myöhästyvänsä. Ja saavansa siinä tapauksessa hyvät sapiskat, sillä sellaista oli Mooses Jupisterille ennenkin tapahtunut.
Mooses Jupisteri oli vihdoin täydessä kunnossa, ja oli hän sangen sotaisen näköinen, sillä hän oli lähdössä suojeluskunnan ampumaharjoitukseen.
— Hyvästi, ja katso lasten perään! huusi Mooses Jupisteri rouva
Jupisterille, temmaten kiväärin nurkasta ja juosten ulos.
Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä palasi Mooses Jupisteri takaisin, ojensi kiväärinsä — ei kuitenkaan ampumista varten eikä edes ampuma-asennossa rouva Jupisteria kohti ja huusi:
— Katso!
— Mitä nyt? kysyi rouva Jupisteri, tuijottaen kivääriin, missä hänen harjaantumaton silmänsä ei voinut huomata mitään erikoista.