Kontrollööri ja ukko astuivat alas vaunusta ja lähtivät rinnakkain kävelemään poliisia kohti. Ukko puristi pilettiä lujasti vasemmassa kourassaan. Hän oli vakavan näköinen, mutta hänen silmistään loisti päättäväisyys, luja päätös olla antamatta pääkaupunkilaisten huiputtaa itseään.
Vaunu lähti liikkeelle. Helsinkiläinen raitioyleisö kurotti kaulojaan ja näki poliisin, kontrollöörin ja ukon muodostavan kolmimiehisen ryhmän.
Mutta sitä ei enää ennätetty nähdä, näyttikö ukko nyt pilettinsä.
JOULURAUHA
Tuntuu kuin olisi vuosia kulunut siitä, kun humiseva, kohiseva, koliseva, sähkön räikeässä, häikäilemättömässä valaistuksessa välkkyvä suurkaupunki häipyi jonnekin sinne taakse. Tuntuu kuin olisi viikkoja siitäkin, kun puhkuva, ahdinkoon asti täysi, hikinen ja tupakansavuinen juna meni menojaan pieneltä, yksinäiseltä maaseutuasemalta, jolle se oli muutamaksi silmänräpäykseksi pysähtynyt melkein kuin armosta, ja jonka se kiiruhti jättämään jälleen omiin oloihinsa sinne pimeän sydänmaan reunaan heti, kun ne muutamat matkustajat, joitten oli tälle asemalle jäätävä, olivat kimssuineen, kamssuineen ehtineet hätäisesti laskeutua autiolle asemasillalle.
Hevonen on alunpitäen ottanut rauhallisen hölkkänsä, jota se näyttää päättäneen olla kiihdyttämättä enempää kuin hiljentämättäkään koko matkalla. Kyytiukko on vaiteliaana polttanut hänelle tarjotun savukkeen, sekä vajonnut sitten syvälle suurin huovikkaisiinsa ja paikattuun lammasnahkaturkkiinsa, jonka kauluksen yli vain hiukan vilkkaa vanhan naapukkalakin ylintä huippua.
Varmaankin nukkuu koko ukko. Mutta nukkukoon. Ketäpä nyt olisi vastaantulijoitakaan.
Ja sitten ei ole maailmassa muuta elollista kuin hölkyttävä hevonen edessäpäin ja yksitoikkoinen, rauhoittava kitinä reen jalasten alla, mustan, läpitunkemattoman metsän soluessa jähmettyneenä, umpimielisenä taaksepäin reen molemmilla puolin ja tummanharmaan taivaan laskeutuessa katoksi puidenlatvojen varaan, niin että on kuin ajaisi pitkässä, hämyisessä tunnelissa.
On kuin olisi kadonnut muu maailma, taikka kuin ei sitä todellisuudessa olisi oikeastaan koskaan ollutkaan muuta kuin joissakin ammoin nähdyissä ja puolittain unohtuneissa unissa, ja kuin ei olisi aikaa olemassa, vaan iankaikkisuuden pitkä, loppumaton, hämärä tunneli ja siinä hölkyttävä hevonen, nukkuva ukko lammasnahkaturkkiinsa uponneena ja ainoa ääni yksitoikkoinen, jotakin vanhaa, vain epäselvästi tajuttavaa satua kertova kitinä reen jalasten alla.
* * * * *