Tunneli on loppunut ja tie laskeutunut hurahtaen ja töksähtäen jäälle, ukko havahtunut, nykäissyt ohjaksista ja nukkunut jälleen, pimeä rantametsä peruutunut taakse, sinne, minne muukin maailma on painunut, ja nyt ei ole muuta kuin aukea jää ja viittatie, jonka viitat äänettöminä vetäytyvät esille pimeästä, yksi kerrallaan, ja siirtyvät yhtä äänettöminä, kumarassa kuin jalkoihinsa katsoen, reen ohi, jäljellepäin.
Jossakin tuolla edessäpäin ja sivuilla, vaikka ei silmä niitä erota, ovat rantametsät, ja niiden takana nukkuu laaja, loppumaton, hiljainen maaseutu jouluyön unta.
Ja nyt tuntuu kuin selviäisi matkustajalle ensi kerran se, minkä hän on tietämättään aina käsittänyt, että tuo nukkuva maaseutu vain on todellisuutta, että se on aina ollut ja tulee aina olemaan, mutta että humiseva, sähkövalossa kimalteleva suurkaupunki on jotakin epätodellista, millä ei ole mitään tekemistä tämän yön, viittatien, laiskasti, puolinukuksissa haaveilevan matkustajan ja kokonukuksissa olevan kyytiukon kanssa.
Kops…
Matkustaja herää. Ukkokin on herännyt ja hoputtaa kuin virkistyneenä hevostaan: no-no-no…
Jäämatka on loppunut. Tie nousee ylös jyrkkää rantapengermää. Ylös päästyä aukenee eteen laaja kyläseutu, ja valojakin vilkahtelee tuolta, täältä.
— Alkavat nousta jo joulukirkkoon, kun on matkaa pari peninkuormaa, selittää ukko. — Jokohan lie se kello missä asti?
Ilma tuntuu leutonevan täällä kylän mailla. Tuntuu savun hajua, ja jossakin liikutaan ovessa.
Jouluyö on lopuillaan. Alkaa olla jo melkein aamua.