— Ole hyvä!
Astuimme sisään ja päästimme äänekkään ulvahduksen. Lukijasta, joka on suuri sankari, on moinen älähdys tietysti epämiehekäs, mutta haluaisimme ilolla kuulla, millä tavalla lukija äännähtäisi, iskiessään polvenlumpionsa aavistamatta ja täyttä vauhtia johonkin järkähtämättömän pilvenpiirtäjän nurkkaan.
— Juu, sanoi Heikki. — Kas kun se sattui jäämään juuri tuohon oven eteen… minun nimittäin pitäisi saada tämä kohvertti kiinni, mutta yksin on se minulle mahdotonta, ja sitten täytyy minun saada se Töölön tavara-asemalle…
Kaduimme katkerasti, että olimme antautuneet tähän seikkailuun, mutta
Heikki huudahti lämpimästi:
— Kaipasin juuri sinua… ole hyvä ja nouse tuohon kannen päälle, meidän täytyy saada nämä kaksi lukkovaksia paikoilleen ja sitten lukot kiinni.
Katselimme surumielin tuota laitosta ja kysyimme, paljonko ystävämme
Heikki painaa.
Heikki sanoi painavansa 71 kiloa ja on sen näköinenkin. Synkät aavistukset täyttivät sydämemme.
Kysyimme Heikiltä, mitä hän oikein oli tuohon matka-arkkuun ahtanut, ja vastasi Heikki, joka on käynyt latinakoulua ja saanut klassillisen sivistyksen, rintaansa lyöden:
— Omnia mea mecum porto! Siinä on koko minun omaisuuteni, ja minun täytyy saada kansi kiinni.
Kysyimme vakavasti Heikiltä, miksi hän oli kutsunut juuri meidät matka-arkkunsa kannen painoksi. Tosin emme mekään tahdo nimenomaan väittää olevamme mikään keijukainen sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta tilanteeseen perehdyttyämme olisi meistä tuntunut luonnollisemmalta ja asianmukaisemmalta, että Tiilikaisen Heikki olisi tilannut Helsingin kaupungilta höyryjyrän, jolla viertoteitä silitetään, ja koettanut sen avulla saada arkkunsa kannen kiinni.