Lotan pistäessä kainalokuoppaan saakka paljastetun käsivartensa lopuillaan olevaan vehnäjauhosäkkiin, oli hän pistänyt sormensa niinsanoaksemme anopin kitaan. Sillä anopin hampaat olivat siellä vehnäjauhosäkissä.
Tuntia myöhemmin oli jo asiasta sähkötetty anopille Vaasaan, ja myöhemmin illalla tarjosi hra Jästipää itselleen paremmanpuoleiset illalliset Kämpissä.
Mutta sekä rouva Jästipää että Lotta muistavat nyt yksimielisesti ja yhtäpitävästi, että nuorukainen Paavo Aurelius Jästipää oli jouluaaton aamuna ollut kovasti jauhoinen.
TIILIKAISEN MATKA-ARKKU
Nythän on kesä tullut Pohjolaan ja viehättävät suvilinnut etelän mailta, ja vanha ystävämme, vieläpä lapsuuden ystävämme ja koulutoverimme Heikki Tiilikainen kohtasi meidät eräällä Kruununhaan kadulla ja oli huolestuneen ja hengästyneen näköinen ja huokasi, että kun hätä on suurin niin on apukin lähinnä myöskin Helsingissä.
Hädässä ystävä tunnetaan, ja me tulimme heti urhoollisen näköiseksi ja julmistimme kulmiamme niinkuin joku Vänrikki Stoolin sotasankareista selkäänsä saatuaan, ja ilmoitimme, että jos tarvitaan kylmää päätä ja lämmintä sydäntä, niin ovat ne käytettävissä vaikka kaikkia itäisen maan legiooneja vastaan… ja… ja…
Ystävämme ja lapsuuden leikkikumppanimme Heikki Tiilikainen kiitti meitä liikutetuin mielin ja sanoi aina vaistomaisesti tajunneensa, että meissä on hänellä tosi ystävä, joka ei jätä auttamatta miestä mäessä, ja viittasi meitä mukaansa.
Hän asuikin siinä aivan äärellä, ja me kuljimme yli helsinkiläisen vuokrakasarmin pihan, jonka likaisuudessa voittivat ainoastaan ne vuokralaisten lapset, joitten Eedeninä tämä kuoppaisella ja murtuneella asfaltilla laskettu erämaa oli, ja astuimme sisään 5-kerroksisen talon alaovesta ja kysyimme, oliko lapsuutemme leikkitoverin aikomuksena johdattaa meidät ryöväreitten luolaan yksityisen etunsa vuoksi?
Heikki Tiilikainen oli vähän loukkautuneen näköinen, kun samalla ilmoitimme, ettei lompakossamme ollut muuta kuin 10 mk rahaa, yksi (maksamaton) kaasulasku ja tukku muita vielä arvottomampia papereita, jollaisia tulee joskus pistäneeksi lompakkoonsa, mutta joita ei tule koskaan sieltä ulos heittäneeksi, koska meiltä sellaiseen suursiivoukseen puuttuu sekä aikaa että ennen kaikkea päättäväisyyttä ja tarmoa. Jota paitsi lompakkomme ei ollut tällä kertaa povitaskussamme, eikä edes missään taskussa, vaan oli jäänyt kotiin pöydällemme. Se on inhimillistä ja ymmärrettävää edelläviitatuissa olosuhteissa. Metsästäjä, jolla ei ole käytettävänään ruutia eikä kuulia saattaa helposti unohtaa pyssynsäkin tuvan seinälle.
Mutta Heikki Tiilikainen, hyvä ystävä ja kunnon toveri, kulki jotakin mutisten eteenpäin, ja meistä tuntui kuin olisivat portaat tulleet yhä jyrkemmiksi ja korkeammiksi, ja me aloimme jo ihmetellä, mistä moinen Baabelin torni oli kesken kaiken ja ilman kuuluvampaa kieltensekoitusta ilmestynyt keskelle nykyaikaista Helsingin kaupunkia, kun Heikki samassa sanoi: