— Suustako? kysyi sisäkkö Lotta ällistyneenä, toisessa kädessään harja ja toisessa kädessään n.s. suupsihveli.
Anoppi kysyi terävästi, oliko Lotta kotoisin Sysmästä vai Luumäeltä, jolloin Lotta, joka ei ymmärtänyt letkausta, vastasi viattomasti Jämsästä kotoisin olevansa, ja anoppi sanoi ruotsiksi tyttärelleen, rouva Jästipäälle, ihmettelevänsä, että hänen oli onnistunut löytää ja kokoelmiinsa liittää näin naivi luonnontuote.
Sitten hyökkäsi anoppi Lotan kimppuun kysymyksellä, minne hän oli pannut anopin hampaat ja oliko hän heittänyt ne likaämpäriin, ja Lotta, jonka omat hampaat olivat kuin nuoren naarasilveksen, sanoi, ettei hän suinkaan ollut ottanut eikä tarvinnutkaan vanhanrouvan hampaita, ja anopin lausuessa yhä julki epäilyksiään itki Lotta ja paiskeli ovia ja sanoi itsensä irti loppiaisesta ja vaikeroi keittiössä, suolaten sianlihakastikkeen eli n.s. sipatin katkerilla kyynelillään, että jos hän olisi tiennyt, millaisia ihmisiä kaupunkilaiset olivat, niin ei hän olisi koskaan lähtenyt Jämsästä, vaan olisi asunut siskonsa kanssa äitimuorin mökillä, unhotettuna, mutta onnellisena, elämänsä loppuun asti.
Niistä hampaista tulikin sitten vähän tavaton kohina ja kysyminen, sillä ne olivat täydelliset hampaat, oikein suuntäysi, ja Jästipäät toimittivat poliisitutkintoa ja istuivat oikeutta pitkin koko aattopäivää, anopin toimiessa yleisenä syyttäjänä, ja kaikki pienet Jästipäät tutkittiin moneen kertaan ja mitä tarkimmasti. Ja synkkä epäilyksen varjo lankesi eritoten nuorimpaan, toisella vuodella olevaan Paavo Aurelius Jästipäähän, jonka taipumus kuljetella kaikenlaista irtaimistoa ja kätkeä sitä mitä merkillisimpiin paikkoihin oli yleisesti tunnettu. Paavo Aureliuksesta ei kuitenkaan saatu sen suurempaa tolkkua, mihin oleellisesti vaikutti hänen toistaiseksi varsin puutteellinen suomenkielen taitonsa.
Meidän ei tarvinne erikoisesti huomauttaa, että Jästipäiden asunto ja melkein koko talokin käännettiin niinä päivinä nurin, ja anopin hampaita etsittiin ei ainoastaan kaikista sopivista vaan myöskin, älkää panko pahaksi! sopimattomistakin paikoista, mutta hampaista ei näkynyt merkkiäkään. Niiden katoamisessa oli jotakin käsittämätöntä ja suorastaan yliluonnollista, eikä ollutkaan kumma, jos anoppi vakuutti, ettei hänelle ollut milloinkaan ennen moista tapahtunut eikä hän ollut kuullut muillekaan sellaista tapahtuneen.
Kun toiset sitten söivät kinkkua, niin täytyi anopin tyytyä mutustelemaan puuroa ja likokalaa. Anoppi sanoi, ettei hän olisi luullut koskaan voivansa joutua sellaiseen tilaan, että hänen täytyi syödä likokalaa, jota hän miltei inhoaa, ja jättää maistamatta kinkkua, joka oli lapsuudesta asti ollut hänen herkkuansa.
Tämänkaltaiset ja monet muut samantapaiset huomautukset eivät olleet omiaan ylentämään Jästipäitten joulutunnelmaa, ja joulun jälkeen anoppi lähti hampaattomana ja katkerana, vaikka hätäytyneet Jästipäät olivat muuttaneet melkein kaikki paremmat joululahjat anopille osoitetuiksi. Lähtiessään pyysi anoppi, että hampaat — jos ne milloinkaan löytyvät — lähetettäisiin postipakettina Vaasaan, ja lausui loppu huokauksenaan olevansa varma siitä, että mikään tällainen ei olisi ollut mahdollista sen lastenkasvatusjärjestelmän vallitessa, jonka hänen aikakautensa tunsi.
Anoppi ei tiedustellut hampaitaan sen koommin, hän vain ilmoitti kerran viikossa postikortilla rouva ja herra Jästipäälle, miten paljon hän oli viikon kuluessa laihtunut puutteellisen ja yksipuolisen ravinnon vuoksi, ja mitä ruoansulatushäiriöitä hän kulloinkin kärsi, ja herra Jästipäästä alkoi yhä enemmän tuntua siltä, että hän on tulossa murhamieheksi, joka on päättävä päivänsä vankilan kolkkojen muurien sisäpuolella.
Viime viikolla anoppi lopuksi ilmoitti laatineensa testamenttinsa ja saapuvansa laitattamaan itselleen uudet hampaat. Hän otaksui vävypoikansa teräväpäisenä miehenä pääsevän selvyyteen siitä, kuka laskun maksaa, ja herra Jästipää vaipui synkkiin katselmuksiin.
Eilen aamupäivällä, kun Lotta — rouva Jästipää oli saanut hänet peruuttamaan irtisanoutumisensa, koroittamalla palkkaa viidelläkolmatta kuussa… sekin anopin hampaitten ansiota — kun siis Lotta eilen oli vehnäsen leipomishommissa, kuului keittiöstä kimeä kirkaisu.