— Oletteko te, senkin roisto, kirjoittanut tämän kirjeen vaimolleni? kiljui hra Murjotsuo, pitäen hra Kukkelinin nenän edessä ruusunpunervalle paperille kirjoitettua kirjettä, josta levisi huomaava parfyymin tuoksu.
Samalla ravisteli hra Murjotsuo kilpailijaansa, niin että viimeksimainitun olisi ollut kerrassaan mahdotonta lukea riviäkään, mutta syyllisyys loisti kuitenkin hänen kalmankalpeilta kasvoiltaan. Varmaankin tunsi hän kirjeen sen hajusta.
— Kurja raukka! ärjyi hra Murjotsuo. — Te olette kirjoittanut tämän kirjeen jo viikko sitten ja lupaatte karata seuraavana päivänä hänen kanssaan, viedä hänet kanssanne kauas etelän maihin, missä taivas on sininen ja viinit punaisia! Miksi ette ole tehnyt sitä?! Mikä viheliäinen, vaivainen, riivattu nulikka te olette, joka syötte naiselle antamanne sanan. Noin minä teidänlaisianne opetan… ja noin… ja noin…!
Läiskis… läiskis… läiskis, paukkuivat korvapuustit hra Kukkelinin poskille, minkä jälkeen hra Murjotsuo paiskasi hänet surkeana rääsynä voileipäpöydän alle ja poistui ravintolasta pää pystyssä, silmät salamoiden.
HISSISSÄ
Neiti Sanelma oli ollut iltakävelyllä Kaivopuistossa ja haaveillut sen valleilla, ja hra Petteri oli istunut Kappelissa, nauttien musiikista, pihvistä ja riippumattomasta olemassaolostaan, ja molemmat tulivat kotiin samaan aikaan. S.t.s., neiti Sanelma tuli viisi askelta edellä.
Hra Petteri kiirehti omia askeleitaan, ettei neiti Sanelma ennättäisi panna hissiä liikkeelle ennen kuin hänkin oli ehtinyt kyytiin, sillä he asuivat samaan porraskäytävään kuuluvissa huoneistoissa, neiti Sanelma neljännessä ja hra Petteri viidennessä kerroksessa.
Neiti Sanelma oli juuri painamaisillaan nappia n:o 4, kun hra Petteri astui sisään, sanoen:
— Anteeksi…
Sitten sulki hra Petteri hissiaukon oven ja hissin oven, otti hatun päästään ja kysyi kohteliaasti: