Esplanadin käytävillä juoksenteli ja leikki lapsia. Päivä paistoi. Hyvinpuettuja helsinkiläisiä käveli Kappelin ja Oopperakellarin väliä. Soittokunta soitti Kappelissa. Lapsenhoitajat taluttivat hoidokkejaan tai lykkäsivät niitä pienissä, sievissä lastenvaunuissa. Kaikilla penkeillä istui arv. päiväyleisöä, nauttien tästä värikkäästä kesäisestä näystä.
Eräällä penkillä istui kävelykeppeineen ja vaaleankeltaisine hansikkaineen kanslisti Juhani Kaalimaa. Hänen ilmeikkäillä huulillaan leikitteli miehekäs, hillitty hymy, joka hyvin sointui yhteen hänen kävelykeppinsä ja aistikkaan kravattinsa ja vaaleankeltaisien hansikkaittensa kanssa.
Puolen metrin päässä hänestä istui samalla penkillä nuori ja sievä lastenhoitajatar, hiljalleen keinutellen vaunuissa istuvaa vuoden vanhaa ihmisenalkua, joka silmät pyöreinä imi kumituttia.
Kanslisti Kaalimaa on herkkä naiselliselle kauneudelle, niinkuin kanslistit tavallisesti ovat, semminkin jos nuoruus ja kauneus käyvät käsi kädessä. Kanslisti Kaalimaa katsahti siis suopeasti myhäillen lapsenhoitajan puoleen, vilkaisi sitten lapseen ja kysyi:
— Mikäs tuon pikku pojun nimi on?
— Hänen nimensä on Irma, vastasi lapsentyttö kainosti.
— Tui tui! sanoi hra Kaalimaa arvellen, että lapselle täytyy sanoa sillä tavalla.
Lapsi avasi silmänsä entistä pyöreämmiksi ja loi viattoman katseen vieraaseen setään. Samalla avasi hän myöskin suunsa, jolloin tutti putosi vaunun peitteelle ja vierähti siitä maahan. Tuntematon koira juoksi samassa siitä ohi ja pysähtyi sekunniksi, nuuhkaisi tuttia, sieppasi sen hampaisiinsa ja juoksi tiehensä.
— Voi voi! huudahti sievä lapsenhoitaja.
— Hös, pakana! huusi hra Kaalimaa, tarkoittaen tietysti koiraa, mutta se oli jo kadonnut käännyttyään Korkeavuorenkadulle päin.