— On! huusivat hengästyneet kaupunkilaiset läähättäen.
Silloin nousi kelloseppä tuoliltaan ja kirosi niin, että hänen suurin, kukkuvalla käellä varustettu seinäkellonsa putosi kauheasti romahtaen alas, ja hänen edessään työpöydällä korjattavana ollut vanha herätyskello, jonka hän juuri oli saanut käymään, päästi pahan pärähdyksen, sai sydänhalvauksen ja pysähtyi siihen paikkaan. Ja hengästyneet kaupunkilaiset pakenivat kauhun vallassa ja juoksivat suoraan kotiinsa ja olivat perille tultuaan vielä hengästyneemmät.
Kelloseppä riensi torniin julman näköisenä kuin murhan enkeli ja toimeenpani kahden kesken hoidokkinsa kanssa kauhean kohtauksen, ja väänsi sitten osoittimet paikoilleen, ja heristi nyrkkiään kellon koneistolle, joka tietysti heti oli ruvennut taas käymään.
Laskeutuessaan alas tornin jyrkkiä portaita vannoi kelloseppä synkän valan joko ottavansa selville, mikä kelloa riivasi, tai kuolevansa. Sillä ei tämä tämmöinen elämäkään olisi mistään kotoisin, ajatteli hän, eikä syyttä.
Seuraavana yönä nukkui kelloseppä levottomasti ja kääntelehti ja vääntelehti vuoteellaan ja näki unta, että pimeyden voimat ympäripiirittivät hänet tornikellojen hahmossa, jotka kaikki olivat neljännestä vailla kahdeksan, ja tekivät kaiken voitavansa kiusatakseen hengen hänestä.
Seuraavana aamuna seisoi kelloseppä seitsemästä lähtien tuomiokirkon edustalla olevalla aukiolla ja kiinnitti jonkin verran unisen ja hyvin vihaisen, mutta samalla uteliaan ja jännittyneen katseensa kellon tauluun. Sillä kokeneena ammattimiehenä kelloseppä ajatteli, että koska ei tämä kummallinen arvoitus ottanut selvitäkseen tornin sisäpuolella, niin täytyi kai sen ratkaisun olla keksittävissä tornin ulkopuolelta.
Aika kului kulumistaan, kello kävi käymistään ja tuli puoli kahdeksan, minkäjälkeen sen minuuttiosoitin alkoi hitaasti kiertää ylöspäin.
Samoihin aikoihin olivat Wäxjön tuomiokirkon naakat heränneet makeasta, virkistävästä unestaan ja kiertelivät nyt kimakasti kirkuen tornin ympärillä.
Hetken kuluttua, kun kello oli 16 minuuttia vailla kahdeksan, istahti eräs naakoista minuuttiviisarille, luodakseen arvostelevan yleissilmäyksen jalkainsa alla olevaan Wäxjön piispankaupunkiin. Sen viereen istahti pian toinen, sitten kolmas ja niin edespäin, kunnes sekä tunti- että minuuttiosoittimet olivat mustanaan kylki kyljessä kököttäviä naakkoja.
Kelloseppä näki, että tornikello teki kaikkensa jatkaakseen työtänsä. Mutta osoittimille kertynyt painolasti oli niin suuri, etteivät osoittimet jaksaneet kohota ylöspäin. Ja kun osoittimet lakkasivat nousemasta, pysähtyi koko kellokin.