— Minäkö? Höh! Mitä minä päällikön kynällä tekisin? Minulla on omani.
Vahtimestari meni seuraavan virkamiehen huoneeseen ja sanoi, että tehän se vissiin kävitte nappaamassa lyijykynän päällikön pöydältä?
Ja vahtimestari katsoi virkamieheen epäluuloisesti ja nuhtelevasti.
Mutta tämäkin virkamies kielsi jyrkästi. Hän ei ollut päällikön lyijykynää nähnytkään, ja lausui vakaumuksenaan, että hänellä itsellään on parempi lyijykynä kuin päälliköllä oli koskaan ollutkaan.
Sillä välin istui päällikkö pöytänsä ääressä ja oli hermostunut ja naputteli sormillaan pöydällä olevia asiapapereita. Miksi ei hänelle tuoda lyijykynää? Mitä sakramenskattua tämä on, ettei hän saa omaa lyijykynäänsä! Eihän kenelläkään ole minkäänlaista oikeutta ottaa toisen ihmisen lyijykynää, vielä vähemmän oman päällikkönsä lyijykynää! Kuinka hän voi ryhtyä työhönsä kun ei hänellä ole lyijykynää?
Päällikkö painoi nappia ja kello helisi vahtimestarin huoneessa ja vahtimestari juoksi kaikessa kiireessä ja pisti päänsä päällikön huoneen ovesta ja huusi, että kynää ei ole vielä löytynyt, mutta että hän etsii minkä ennättää, ja juoksi sitten pois jatkamaan kuulusteluja.
Vahtimestari ahdisti vuoron perään jokaista virkamiestä ja puhtaaksikirjoittajaneitiä, mutta jokainen kielsi tietävänsä mitään päällikön kynästä. Vahtimestari kuulusteli epähuomiossa paria aivan viatonta asiakastakin, jotka vain pudistelivat päätään eivätkä näyttäneet tajuavan asiaa.
Mutta yksi virkamies oli vielä tulematta virastoon, ja vahtimestari sanoi itsekseen, että ahast, veikkonen, sinäpä sen siis puhalsitkin, mutta kyllä minä sen sinulta kiskon takaisin.
Ja kun se virkamies tuli, niin oli vahtimestari heti kuin Jehu hänen kimpussaan ja huusi, että antakaapas pois se päällikön lyijykynä.
Virkamies riisui palton yltään ja sanoi, että mitä hassua, kuinka hän olisi voinut ottaa päällikön lyijykynän, kun hän ei ole vielä tänä aamuna koko virastossa käynytkään!