— Ainahan niitä… onhan niitä… semmoisia ukkoja… tavallisesti… kenties…
— Esimerkiksi? kysyi J.U. Joutilas vilkastuen.
— Esimerkiksi se ukko, joka asuu tuolla niemessä olevassa mökissä, mikä näkyy tuon suuren petäjän takaa, vastasivat paikkakuntalaiset, vilkastuen hekin.
— Minä kiitän! sanoi J.U. Joutilas.
— Ei kestä! vastasivat paikkakuntalaiset vilpittömästi.
J.U. Joutilas ryhtyi valmistaviin toimenpiteisiin. Ensin hankki hän itselleen venheen.
Sitten hankki hän onkimatoja. Onkimatojen saannissa oli enemmän vaivaa kuin venheen saannissa, mutta ahkeruus kovan onnen voittaa, ahkeruus unenkin estää, ja J.U. Joutilaalla oli lopuksi 37 onkimatoa, niistä kaksi oikeata kastematoa, jotka tuntuivat hermostuneilta ja tyytymättömiltä tavallisten proletäärionkimatojen ja J.U. Joutilaan seuraan.
Onkimadot pantiin pieneen läkkipurkkiin, jossa ennen oli säilytetty ties mitä, ja kesävieras J.U. Joutilas oli jo lähtemäisillään kalastuselinkeinoa harjoittamaan, kun hänen mieleensä juolahti, että ongetkin kai olisivat hyvät olemassa, kukali oli aikomus onkimismenetelmää noudattaa.
No, ongetkin saatiin.
J.U. Joutilas souti neuvottuun niemeen ja kävi sisälle mökkiin, jonka pohjoispuolinen seinä oli ulkoapäin tuettu kahdella melkoisella puupöngällä, jotka näyttivät lujasti päättäneen viimeiseen pirstaleeseensa saakka vastustaa mökin ainoata suurta intohimoa ja taipumusta, nurinkaatumista.