— Anna olla, jollet saa auki, ja tule syömään! huusi rouva Vekarainen.
— Sen pitää tulla auki! vastasi vihainen ääni pensaan takaa.
— Olkoon sitten syömättä! julisti rouva Vekarainen.
— Aina se on niin itsepäinen!
— Huono mies, kun ei saa yhtä anjovispurkkia auki! pisteli hra
Kyyhkynen. — Meidän palvelijamme avaa sen parissakymmenessä sekunnissa.
Silloin suuttui hra Vekarainen, paiskasi katkenneen puukkonsa metsään, heitti tupen menemään samaa tietä, nakkasipa vielä hattunsakin, käyden kuitenkin heti noutamassa sen takaisin päähänsä. Sitten siirtyi hän ylemmäksi rantakalliolle, pani anjovispurkin tasaiselle paikalle, otti niin ison kiven kuin jaksoi nostaa ja pudotti sen, ähkyen, puhkuen ja sadatellen, kerta toisensa jälkeen anjovispurkin päälle, joka lopulta muuttui omituisen, miltei kauhean näköiseksi esineeksi.
Rouva Vekarainen ja aviopari Kyyhkynen vain nauroivat tätä möykkäämistä.
Vihdoin tuli Vekarainen väsyneenä ja vihaisena takaisin, paiskasi muodottomaksi ruhjotun anjovispurkin hra Kyyhkysen jalkain juureen ja äyhkäisi:
— Koeta nyt sinäkin vuorostasi!
Sitten alkoi hän syödä.